Suomi kuului keskiajalta lähtien Ruotsin yhteyteen, kunnes Napoleonin sodat 1800-luvun alussa muokkasivat uudelleen Euroopan karttaa. Yhteisymmärryksessä Napoleonin kanssa Venäjän keisari Aleksanteri II hyökkäsi Suomen rajan yli helmikuussa 1808. Puolitoista vuotta kestänyt sota päättyi Ruotsin tappioon, ja Haminan rauhassa 1809 Suomesta tuli osa Venäjän keisarikuntaa. Venäjän alaisuudessa Suomi saavutti itsehallinnollisen aseman, johon kuuluivat omat valtiopäivät ja hallitus, eli senaatti. Maa vaurastui, ja suomalaiset suhtautuivat emämaahansa suopeasti aina 1800-luvun viimeisiin vuosiin saakka, jolloin Venäjän valtakunnassa toteutetut yhtenäistämistoimet ulotettiin koskemaan myös Suomea. Helmikuussa 1899 julkaistulla keisarillisella manifestilla osa Suomea koskevasta lainsäädännöstä siirrettiin Venäjän keskushallinnolle. Suomalaiset pitivät itsehallintonsa kaventamista vallankaappauksena ja pyrkivät erilaisin mielenilmaisuin saamaan keisarin perumaan manifestinsa.
Suomalaisten pyrkimykset kohtasivat vastakaikua Euroopan kulttuuripiireissä keväällä 1899, mutta varsinaista poliittista tukea Suomen kanta ei juuri saanut. Useimpien eurooppalaisten valtioiden johtajat välttivät ottamasta kantaa Suomen tilanteeseen, koska he pitivät tärkeämpänä ylläpitää hyviä suhteita Venäjään. Kun helmikuun manifestia ei peruutettu, suomalaiset ryhtyivät passiiviseen vastarintaan. Suomen vanhat lait katsottiin perustuslaeiksi, joten niiden taakse ryhmittyneitä poliittisia toimijoita kutsuttiin perustuslaillisiksi. Uusia venäläisiä lakeja sen sijaan pidettiin laittomina, joten niitä ei noudatettu.
Venäjällä vuonna 1905 alkanut vallankumousliike levisi Suomeen, mutta ei saanut väkivaltaisia muotoja. Suomalaisten suuri voimannäyttö oli lokakuussa 1905 alkanut yleislakko, jolla vauhditettiin vaatimusta entisen valtiollisen aseman palauttamisesta. Vaikka yleislakkoa tuki käytännössä koko kansa, se nosti ensimmäistä kertaa työväestön poliittiseksi voimatekijäksi Suomessa. Työväki vaati yhteiskunnallisia uudistuksia.
Suomen asemaa ei kuitenkaan ratkaissut yleislakko, vaan Venäjän oma vallankumous, joka pakotti keisari Nikolai II:n tekemään myönnytyksiä Venäjän kansalle ja samalla myös Suomelle. Helmikuun manifestin aloittamat yhtenäistämistoimet peruutettiin, ja Suomessa toteutettiin myös eduskuntauudistus vuonna 1906. Siinä säätyvaltiopäivät korvattiin eduskunnalla, joka valittiin yhtäläiseen äänioikeuteen perustuvissa vaaleissa. Äänioikeutettuja ja vaalikelpoisia olivat kaikki yli 24-vuotiaat suomalaiset. Radikaalin uudistuksen ansiosta Suomen naiset saivat ensimmäisinä eurooppalaisina oikeuden osallistua valtiollisiin vaaleihin.
Vuoden 1905 vallankumouksen jälkeen Nikolai II kykeni muutamassa vuodessa palauttamaan itsevaltiaan asemansa Venäjällä ja käynnisti uudelleen yhtenäistämistoimet Suomessa vuonna 1908. Suomalaiset protestoivat turhaan ja toivoivat paluuta aiempaan tilanteeseen. Itsenäisyydestä ei kolmen miljoonan asukkaan maassa edes haaveiltu, vaan itsehallinto Venäjän yhteydessä oli suomalaisten näkökulmasta realistinen vaihtoehto.
Suomi ja ensimmäinen maailmansota
Elokuussa 1914 Euroopassa puhkesi ensimmäinen maailmansota. Venäjä liittyi Ranskan puolelle taistelemaan Saksaa ja sen liittolaista Itävalta-Unkaria vastaan. Kun vielä Iso-Britannia yhtyi sotaan, muodostivat Venäjä, Ranska ja Iso-Britannia vahvan liittoutuman, jonka uskottiin murskaavan Saksan nopeasti.
Suomeen julistettiin maailmansodan alussa sotatila, ja venäläiset varautuivat ikävyyksiin. He odottivat vuoden 1905 tavoin kaiken lamauttavaa yleislakkoa, sabotaaseja rautateillä sekä puhelin- ja lennätinlinjojen hävittämistä. Toisin kuitenkin kävi. Suomessa heräsi vielä kerran henkiin vanha uskollisuus hallitsijaa ja keisarikuntaa kohtaan. Suomalaiset pyrkivät kaikin keinoin tukemaan Venäjän sotaponnisteluja toivoen emämaan vastapalvelukseksi palauttavan Suomelle vuotta 1899 edeltäneen valtiollisen aseman. Maailmansodan rintamille suomalaisten enemmistön ei tarvinnut lähteä, sillä heidät oli 1900-luvun alussa vapautettu yleisestä asevelvollisuudesta.
Venäläiset eivät kuitenkaan tehneet suomalaisten toivomia poliittisia myönnytyksiä, joten lojaalisuus emämaata kohtaan haihtui syksyn 1914 kuluessa. Vaikka eroon Venäjästä ei yleisesti uskottu, jyrkimmän vastarinnan kannalla olleet aktivistit alkoivat vaalia ajatusta itsenäisyydestä. Erityisesti nuori sukupolvi ei enää uskonut Venäjän taholta olevan odotettavissa mitään hyvää. Suomen irrottamiseksi Venäjästä tarvittiin kuitenkin aseita ja sotilaskoulutusta. Saksa pyrki maailmansodan aikana heikentämään vihollistaan ja tuki useita Venäjän vähemmistökansallisuuksia, joten aktivistien onnistui päästä yhteisymmärrykseen saksalaisten kanssa. Syntyi jääkäriliike, jossa aktivistien salainen organisaatio lähetti vuodesta 1915 lähtien nuoria suomalaisia Saksaan sotilaskoulutukseen.
Euroopan sotiessa maailmansotaansa pysyi Suomi vuoteen 1917 asti rauhallisena. Sodan syttymisen aiheuttaman lyhyen häiriötilan jälkeen Suomen teollisuus hyötyi Venäjän valtion sotatarviketilauksista. Sodan pitkittyessä Suomen taloudellinen merkitys vain korostui Venäjän kehittyneimpien läntisten osien jouduttua Saksan miehittämiksi. Vuoden 1917 alussa Suomessa oli välittömän sotateollisuuden palveluksessa noin 40 000 työläistä.
Keväällä 1917 Venäjällä puhkesi vallankumous, ja 16. maaliskuuta keisari Nikolai II luopui kruunusta. Suomessa vallanvaihtoon liittyi venäläisen sotaväen toimeenpanemia väkivaltaisuuksia, joista verisimpiä olivat Helsingissä tapahtuneet upseerimurhat. Vapauden huumassa Venäjä teki vihdoin myönnytyksiä suomalaisille. Vallankumouksen valtaan nostama Venäjän väliaikainen hallitus peruutti 20. maaliskuuta antamassaan julistuksessa helmikuun manifestia 1899 seuranneet lait ja asetukset, ja suomalaiset ryhtyivät uudelleen rakentamaan omaa hallintoaan. Asia monimutkaistui, kun suomalaiset eivät enää tyytyneetkään itsehallinnolliseen asemaansa.
Suomalaiset eivät kuitenkaan olleet yksimielisiä. Maaliskuun 1917 vallankumouksen jälkeen Venäjän sotateollisuuden tilauskanta romahti aiheuttaen Suomessa työttömyyttä, ja viljatoimitusten katkeaminen emämaasta sai aikaan elintarvikepulan. Monet yhteiskunnalliset kysymykset odottivat ratkaisuaan, eikä ollut selvää, kenen ehdoilla ne ratkaistaisiin. Suomalaiset ajautuivat keskinäiseen valtataisteluun, jossa vastakkain olivat sosiaalidemokraattisen puolueen johtama työväki ja porvarilliset puolueet sekä heidän kannattajansa.
Suomen itsenäistyminen Venäjästä
Suomessa valta jakaantui hallituksen ja eduskunnan kesken. Hallitus muodostettiin maaliskuun 1917 vallankumouksen jälkeen puoliksi sosiaalidemokraateista ja puoliksi porvarillisten puolueiden edustajista, mutta se jäi voimattomaksi. Sosialistienemmistöinen eduskunta julistautui korkeimman vallan käyttäjäksi heinäkuussa 1917, mutta Venäjän väliaikainen hallitus ei hyväksynyt päätöstä vaan hajotti eduskunnan. Lokakuussa pidetyissä vaaleissa ei-sosialistit saivat enemmistön eduskuntaan ja muodostivat P. E. Svinhufvudin johdolla porvarihallituksen. Uudellakaan hallituksella ei ollut riittävää auktoriteettia eikä toimivaa järjestysvaltakoneistoa päätöstensä toteuttamiseen. Kun valtaa ei ollut ylhäällä, sitä alettiin rakentaa paikallisilla tasoilla. Niin työväki kuin porvaristokin pyrkivät syksystä 1917 lähtien turvaamaan omat etunsa perustamalla paikallisia siviilikaarteja. Aluksi kyse oli aseettomista järjestysjoukoista, mutta vähitellen ne muuttuivat aseelliseen toimintaan valmistautuviksi ryhmiksi. Sisällissodassa työväenkaartit kantoivat punakaartin nimeä, kun taas porvariston suojeluskaarteja kutsuttiin valkokaartiksi.
Leninin bolševikkien kaapattua vallan Venäjällä marraskuussa 1917 päätti P. E. Svinhufvudin johtama hallitus julistaa Suomen itsenäiseksi. Ei-sosialistisen enemmistön turvin eduskunta hyväksyi itsenäisyysjulistuksen 6. joulukuuta 1917. Sosiaalidemokraatitkaan eivät vastustaneet itsenäisyyttä. Leninin hallitus tunnusti Suomen itsenäisyyden vuoden 1917 viimeisenä päivänä. Ulkovaltioista itsenäisyyden tunnustivat tammikuun alkupäivinä mm. Saksa, Ranska ja Ruotsi.
Svinhufvudin hallituksen toimintavapaus oli rajoitettu. Suomalaiset olivat jakautuneet kahteen leiriin, ja maassa oli I maailmansodan jäljiltä vielä arviolta noin 40 000 venäläistä sotilasta. Sosiaalidemokraatit olivat julistaneet marraskuussa 1917 yleislakon yhteiskunnallisten vaatimustensa läpiviemiseksi, ja runsaasti väkivaltaisuuksia sisältäneen lakon aikana puolue harkitsi vallankaappausta. Puolueen maltillinen siipi pääsi kuitenkin vielä hetkellisesti voitolle, mutta jo tammikuussa 1918 radikaalit punakaartilaisjohtajat saivat yliotteen työväenliikkeestä. Samalla kun sosiaalidemokraatit valmistautuivat vallankaappaukseen, hallitus pyrki kasvattamaan omia sotavoimiaan. Tammikuun 16. päivänä Svinhufvud antoi maailmansodassa Venäjän armeijassa palvelleelle kenraali Gustaf Mannerheimille määräyksen lujan järjestysvallan luomisesta maahan. Vähän myöhemmin, 25. tammikuuta, porvariston luomat suojeluskaartit nimitettiin hallituksen joukoiksi.
Sisällissota syttyy
Tammikuussa 1918 molemmat osapuolet valmistautuivat kuumeisesti sotaan. Sekä työväen että porvariston kaartit olivat kuitenkin huonosti aseistettuja ja johdettuja. Työväki saattoi kyllä suorittaa vallankaappauksen paikallisilta venäläisiltä varuskunnilta saatujen aseiden turvin, mutta vallankumoussotaan tarvittiin enemmän aseita. Lopulta 13. tammikuuta punaisten johtajat saivat Leniniltä lupauksen asetoimituksista. Sosiaalidemokraatit käynnistivät punakaartien tuella vallankaappauksen Helsingissä tammikuun 28. päivän vastaisena yönä. Samana yönä Mannerheim määräsi valkoiset kaartit käynnistämään venäläisten joukkojen aseistariisunnan Pohjanmaalla. Valkoisille venäläisiltä vallatut aseet olivat välttämätön edellytys sodankäynnille.
Helmikuun alusta lähtien punaiset ja valkoiset joukot seisoivat toisiaan vastassa rintamalla, joka kulki hieman linjan Pori–Tampere–Heinola–Viipuri pohjoispuolella. Helmi- ja maaliskuussa punaiset yrittivät turhaan murtaa heikosti miehitettyä valkoisten rintamaa. Vaasaan paennut Svinhufvudin hallitus tarvitsi lisää miehiä riveihinsä, ja saattoi 18. helmikuuta hallussaan olevalla alueella voimaan asevelvollisuuden. Tärkeää lisää valkoisille joukoille merkitsi myös 950 Saksassa koulutetun jääkärin saapuminen Vaasaan 25. helmikuuta. Kaikkiaan 1 261 jääkäriä taisteli valkoisten puolella sisällissodan aikana. Kun koko maassa oli huutava pula sotilaskoulutuksen saaneista miehistä, jääkärit toivat valkoiselle armeijalle elintärkeän lisän alempaan upseeristoon ja alipäällystöön.
Punaisten joukkojen johto oli muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kokonaan sotilaskoulutusta vailla olevien työläisten käsissä. Vain joitakin venäläisiä upseereita saatiin liittymään vallankumouksellisten joukkoihin. Punaisten joukkojen kokonaisvahvuus nousi sodan aikana korkeintaan 90 000 mieheen. Paikalliset suojeluskaartit mukaan lukien valkoisten joukkojen kokonaisvahvuus oli 80 000–90 000 miestä.
Punaisten ja valkoisten yhteenotto Suomessa liittyi myös Venäjän sisällissotaan. Suomen sisällissodan aikana Leninin bolševikkihallitus yritti punaisia tukemalla turvata pääkaupunkinsa Pietarin turvallisuuden ja myös levittää maailmanvallankumousta. Bolševikkihallituksen mahdollisuudet avustaa punaisia olivat kuitenkin heikot. Leninin hallituksen olikin suunnattava vähäiset vallankumoukselliset joukkonsa muihin kohteisiin turvaamaan horjuvaa neuvostojen valtaa. Suomen punaiset pettyivät venäläisten lähinnä aseapuun supistuneeseen tukeen.
Saksalaiset ottavat aktiivisen roolin sodassa
Suomen sisällissotaan sekaantuivat lisäksi saksalaiset, jotka syksyllä 1917 toimittivat salaa aseita porvarien perustamille suojeluskaarteille. Saksalaiset solmivat aselevon Venäjän kanssa 15. joulukuuta 1917, mutta paikallaan polkeneet rauhanneuvottelut estivät nopean avun Saksasta Suomelle. Saksa ei halunnut Suomen valkoisia tukemalla riskeerata rauhaa Venäjän kanssa. Kun saksalaiset valtasivat helmikuussa 1918 Viron, Venäjä taipui 3. maaliskuuta Brest-Litovskissa solmittuun rauhaan.
Jo ennen Brest-Litovskin rauhaa saksalaiset suostuttelivat Suomen hallituksen pyytämään apujoukon lähettämistä. Sopimus avusta syntyi 15. helmikuuta 1918. Suomalaiset olivat halukkaita saamaan saksalaiset avuksi, koska sodan lopputulos näytti epävarmalta. Ylipäällikkö Mannerheim kuitenkin vastusti saksalaisten tuloa. Hän pyrkikin ratkaisemaan sodan ennen saksalaisten tuloa ja käynnisti 15. maaliskuuta hyökkäyksen punaisten tärkeimmän tukikohdan Tampereen valtaamiseksi. Viikossa valkoinen armeija eteni Tampereen porteille, mutta kaupunki kukistui vasta kaksi viikkoa kestäneen ankaran taistelun jälkeen 6. huhtikuuta. Tampereen taistelu on edelleen Pohjoismaiden sotahistorian suurin kaupunkitaistelu.
Kenraalimajuri Rüdiger von der Goltzin komentama saksalainen avustusretkikunta, Itämerendivisioona, nousi maihin Etelä-Suomessa Hangossa 3. huhtikuuta ja toinen pienempi osasto Loviisassa neljä päivää myöhemmin. Yhteensä saksalaisia joukkoja oli noin 12 000 miestä. Punaisten pääkaupunki Helsinki antautui saksalaisille 13. huhtikuuta. Punaiset yrittivät vielä evakuoida joukkonsa Venäjälle, mutta saksalaisten ja valkoisten toiminta esti sen. Länsi-Suomesta perääntyneet punaiset antautuivat saksalaisille Lahden luona 1. toukokuuta. Vangiksi joutui 20 000 punaista. Toukokuun alkupäivinä viimeiset punaiset joukot antautuivat Etelä-Suomessa ja sota päättyi. Valkoisia oli kaatunut noin 3 500 ja punaisia lähes 7 000. Saksalaisten tappiot olivat 345 kaatunutta ja venäläisten joitakin satoja. Valkoisten puolella taistelleista ruotsalaisista vapaaehtoisista kaatui 55.
Suomen sisällissota oli kansainvälisessä vertailussa poikkeuksellisen raaka sota. Sodan aikana punaiset surmasivat taisteluiden ulkopuolella noin 1 650 ihmistä, mutta tämä punaisen terrorin nimellä tunnettu ilmiö jäi lopulta valkoisten koston varjoon. Valkoisten terrori yltyi kevään 1918 valtaustaisteluissa ja saavutti huippunsa Etelä-Suomen valtauksen yhteydessä huhti- ja toukokuussa. Kaikkiaan valkoiset teloittivat noin 10 000 punaista. Poikkeuksellisen ankaraksi muodostuivat myös olosuhteet voittajien pystyttämillä vankileireillä, joilla kesän ja syksyn 1918 aikana menehtyi noin 14 000 punaista. Yhteensä Suomen sisällissodassa ja sitä seuranneissa rankaisutoimissa kuoli lähes 40 000 ihmistä.
Saksalaiset joukot jäivät Suomeen sodan päätyttyä, ja Suomeen oli tulossa saksalainen kuningas. Saksan hävittyä ensimmäisen maailmansodan sen joukot kuitenkin poistuivat Suomesta joulukuussa 1918.
