Suomi oli vuosisadan alussa jakautunut sosiaalisesti, poliittisesti ja taloudellisesti. Sisällissodassa taistelivat punaiset ja valkoiset, jotka saivat tukea ulkovalloilta, kuten Venäjältä ja Saksasta.
Punaiset olivat pääasiassa kaupunkien tehdastyöläisiä sekä maaseudun köyhää, tilatonta väestöä, torppareita eli vuokraviljelijöitä ja talonpoikia, jotka olivat luotettavia työväenliikkeen ja ammattiliittojen aktiiveja. Suuri osa heistä kuului työväen järjestyskaarteihin, joita alettiin perustaa lokakuussa 1917, kun yleistä järjestyksenpitovoimaa ei valtion puolesta ollut. Työväenkaarteilla oli yleisen järjestyksen ylläpitoon tähtäävä rooli, mutta tavoitteena oli myös turvata vasemmiston valta-asema. Työväenliikkeen radikaalimmat ainekset alkoivat nimittää kaarteja punakaarteiksi.
Naiset toimivat punakaartissa yleensä sairaanhoito- ja huoltotehtävissä. Keväällä 1918 perustettiin myös kaksi aseellista naiskomppaniaa. Niissä oli yhteensä vajaa 300 naista.
Sisällissodan alettua punakaartien keskusjohto toimi varsin heikosti. Pätevien kouluttajien puuttuessa kaartilaisten koulutus oli heikkoa. Punakaartin päämaja sijaitsi Helsingissä, mutta punaisten tärkeitä keskuksia olivat Tampere, Kotka ja Viipuri. Tampereen punakaartiin liittyi vähintään 6000 miestä ja naista, jotka olivat teollisuustyöntekijöitä, ammattityöläisiä tai käsityöläisiä. Kaarti otti Tampereella vallan käsiinsä 28.1.1918 eli heti sodan alettua.
Nuoria punakaartilaisia ja venäläinen sotilas. Ruoveteläinen torpparin poira Matti Luhtala kuvasi paljon maaseudun punakaartilaisia. Matti Luhtala, Vapriikin kuva-arkisto.
Valkoiset eli porvarien suojeluskunnat olivat osa valkoista armeijaa. Aktiiviset konservatiivit ja porvarit alkoivat perustaa suojeluskuntia eri syistä ympäri maata kesällä 1917. Punaisten vahvalla kannatusalueella, Tampereella ja sen ympäristössä, suojeluskuntien perustaminen oli vaikeaa. Loppuvuodesta suojeluskunnat alkoivat yhdistyä samojen tavoitteiden taakse: jäljelle jäänyt venäläinen sotaväki haluttiin poistaa Suomesta, punakaarteja haluttiin kontrolloida ja myös yleisen järjestyksen palauttaminen kuului valkoisten tavoitteisiin. Yhteistyö saatiin toimimaan kuitenkin vasta sisällissodan alettua. Suojeluskuntien hajanainen omatoimisuus tammikuussa 1918 oli eräs sodan syttymiseen johtanut tekijä.
Suojeluskuntien lisäksi valkoiseen armeijaan värvättiin joukkoja, ja otettiin käyttöön asevelvollisuus, jotta miehiä saatiin tarpeeksi. Merkittävän osan valkoisen armeijan johtamisosaamisesta muodostivat Saksassa koulutetut vapaaehtoiset jääkärit, jotka ottivat osaa sisällissotaan helmikuussa 1918. Valkoisen armeijan johtaja oli kenraali Mannerheim, joka oli palvellut aikanaan Venäjän armeijassa.
Valkoisten kolonna lepotauolla Orivedellä 17.3.1918 matkalla kohti Tamperetta. Vapriikin kuva-arkisto.
Sisällissotaa voisi luonnehtia amatöörien sodaksi. Sekä punaiset että valkoiset joutuivat lähettämään rintamalle huonosti varustettuja ja heikosti koulutettuja joukkoja. Monet taistelivat siviilivaatteissaan ja vain harva oli saanut varsinaista koulutusta sodankäyntiä varten. Myös lapsisotilaita taisteli sekä punaisten että valkoisten puolella. Varsinaista sotastrategiaa ei käytännössä ollut, eikä toiminta ollut organisoitua. Myös huolto toimi heikosti, mikä vaikeutti joukkojen etenemistä.
Aseet olivat kuitenkin nykyaikaisia. Punaiset saivat aseensa venäläisiltä, ja valkoiset puolestaan takavarikoivat aseita punaisilta ja myöhemmin saivat niitä lisää saksalaisilta. Konekiväärit ja venäläisten aiemmin maahantuomat tykit ratkaisivat monta taistelua. Tärkeässä roolissa olivat myös punaisten panssarijunat, sillä taistelut käytiin maanteiden ja erityisesti rautateiden läheisyydessä. Ilmatoimintaakin oli, sillä joukkojen käytössä oli myös lentokoneita, mutta niitä käytettiin pikemminkin lentolehtisten jakamiseen ja tiedustelutoimintaan kuin pommituslentoihin.
