Tampere, orpojen kaupunki
Ensimmäinen maailmansota kosketti lapsia ja nuoria monin tavoin. Euroopassa oli kasvamassa sodan seurauksena orpojen ja isättömien lasten sukupolvi. Lapset jäivät sodan jalkoihin, ja lasten olosuhteita yritettiin helpottaa lastensiirroilla kaupungeista maaseudulle ja sotaa käyvistä maista rauhallisempiin olosuhteisiin. Euroopassa sota kesti useita vuosia, mutta Suomessa tilanne oli erilainen. Keväällä 1918 sotaa käytiin muutama kuukausi, mutta sen seuraukset ulottuivat syvälle yhteiskuntaan. Kansa oli jakautunut punaisiin ja valkoisiin, mikä toi jakolinjan lasten elämään. Käytännössä sisällissodan aikaansaama kahtiajako kosketti lähes kaikkia kansalaisia. Kaikilta oli kuollut joku perheenjäsen, sukulainen tai naapuri.
Sodan seuraukset tuntuivat raskaimmilta perheissä, joissa omaisia oli kuollut, kadonnut tai oli vankileireillä, joilla kesällä ja syksyllä 1918 oli vangittuina noin 70 000 ihmistä. Työläiskodeissa kytivät katastrofin ainekset. Kun isät olivat kuolleet tai vankileireillä, perheet jäivät ilman toimeentuloa. Suomi oli 1900-luvun alussa maatalousmaa, ja punakaartiin oli maaseudulla liittynyt nimenomaan tilatonta väestöä eli maataloustyöväkeä ja kaupungeissa teollisuustyöläisiä. Yhteistä oli, että nämä perheet olivat äärimmäisen köyhiä ja perheiden tilanne oli vaikea, kun elättäjää ei ollut. Sodan seurauksena orvoiksi jääneiden lasten kokonaismääräksi arvioitiin eri selvitysten mukaan noin 20 000–25 000, joista ylivoimainen enemmistö, noin 90 prosenttia, oli punaisten lapsia eli punaorpoja. Orpoja oli paljon isoissa kaupungeissa ja teollisuuskeskuksissa. Sisällissodan aiheuttamat aineelliset menetykset olivat suuria, ja nuori tasavalta oli pahasti velkaantunut.
Sota jakoi lapset punaisiin ja valkoisiin, hävinneisiin ja voittajiin. Tampereella orvoksi jäi noin 500 lasta, joita valtiovalta avustuksia organisoidessaan kutsui sotaorvoiksi ja jotka puhekielessä tunnettiin punaorpoina ja punikkien lapsina. Lasten puheessa toistuivat samat sanat, termit ja lorut, joita he olivat aikuisilta kuulleet ja oppineet. Lasten elämää leimasivat sekasorto ja nälkä. Sisällissodan kokeneet punaisten lapset piti integroida isänmaahan sodan jälkeen, ja tällöin puhuttiin uudelleen kasvatuksesta, joka paljossa uskottiin kansakoulun tehtäväksi. Lapset olivat olleet todistamassa sodan tuomaa tuhoa ja väkivaltaa. He kokivat surun, puutteen ja monet ristiriidat rauhaan palaavassa ja eheyttä hakevassa yhteisössä.
Kaupunkisota lasten silmin
Eräs äiti kuvasi lasten elämää kaupungeissa sodan aikana ja sen jälkeen toteamalla, että ”lapsetkin ovat jo tottuneet niin ruumiita näkemään, etteivät pidä sitä minään”. Kun Tampereella elettiin pari kuukautta piiritetyssä kaupungissa punaisen hallinnon alaisuudessa, lapset näkivät kaupungilla liikkuvat punakaartilaiset, paraatit ja hautajaiskulkueet. Yölliset kotitarkastukset kuuluivat elämän rytmiin. Nuoria poikia kiinnosti ja jännitti, mitä kaupungissa tapahtui. Kun poikaporukat kuulivat jostain päin kaupunkia ampumista ja räiskettä, he lähtivät katsomaan eivätkä osanneet tuntea pelkoa. Pojat liikkuivat ryhmissä ja näkivät retkillään sodan raa’an todellisuuden. 11-vuotias Paavo muisteli vuosikymmeniä myöhemmin nähneensä kahden punakaartilaisen menettävän henkensä. Paavo pohti: ”Kun ajatteli lapsen aivoilla, ei tullut painajaisia, kun näki ihmisen kuolevan. Sitä ajatteli, että kuuluu rytmiin. Lapsena ei kaikki tullut mieleen. Nämä olivat pois mielestä pitkään ja alkavat tulla nyt taas ja palautua. On enemmän aikaa ajatella.”
Tampereen valtauksen alkaessa perheet pakenivat kodeistaan kirkkoihin sekä koulujen, tehtaiden ja monien julkisten rakennusten kellareihin. Tykistön ja taistelujen äänet sekä kranaatin ujellus kantautuivat piilopaikkoihin. Taisteluvaiheesta lasten mieliin jäivät valtaisat tulipalot, mustuneet, autioituneet talot ja vankien kuljetukset.
Noin 10-vuotias Toini muisteli, miten taistelujen jo lähestyessä hänen perheensä tultiin yöllä herättämään ja käskettiin lähteä turvaan. Perheen juostessa taistelujen äänet kuuluivat lähellä. Toini muisteli: ”Ihmeellistä etten tuntenut pelkoa. Se oli vaan jännittävää. Aikuiset pelkäsivät.” Toinin ja hänen perheensä piilottelu kellarisuojassa kesti kaksi viikkoa.
Vaikka kaupungissa taistelut olivat tauonneet, rauhaan ja olojen normalisoitumiseen oli pitkä matka. Tampereen valtauksen jälkeen paljastuivat sodan massiiviset tuhot. Lapset ja nuoret lähtivät vanhempiensa mukana kävellen hävitetyn kaupungin halki katsomaan, mitä kodille oli tapahtunut. Monien koti oli tuhoutunut, ja tyypillistä oli, että lapsille näytettiin poltetut ja rikotut talot ja kodit. Ikkunat olivat rikkoutuneet, muuri ja uunit hajotettu ja tavarat ryöstetty tai rikottu. Vaikka kotitalo olisi säilynyt sodan tuholta, monet punaisten perheet häädettiin asunnoistaan, kun ei ollut rahaa maksaa vuokraa tai perhe oli asunut työnantajan asunnossa. Työsuhteen päättyminen merkitsi häätöä, koska monet työnantajat eivät suhtautuneet myönteisesti punaisten perheisiin.
Matkalla kaupungin läpi katujen varsilla ja kulmissa lojui taisteluissa kuolleita, ruumisvaunuja, kuolleita hevosia, kiväärejä ja kuularuiskuja. Palaneen haju leijui kaupungilla, ja mieleen jäivät Keskustorin vankijonot, kun vankeja seisotettiin torilla, josta heitä siirrettiin vanhoille kasarmeille. Lapset vaelsivat äitiensä ja sukulaistensa kanssa hautausmaa-alueen läheisyydessä etsien läheisiään ruumiskasoista. Äidit lähettivät lapsia vankileireille kantamaan ruokaa isille, sukulaisille tai naapureille. Tämä työ oli lapsille helpompaa, koska leirin vartijat eivät olleet niin aggressiivisia heitä kohtaan.
Monille sota oli kaikesta huolimatta seikkailu, ja toisaalta toimittiin aikuisten mallin ja esimerkin mukaan. Katsottiin, mitä ympärillä tapahtui. Kun kaatuneita korjattiin pois, pojat tutkivat taskut ja tavarat ottaen ne mukaansa. He tekivät kuten näkivät aikuisten tekevän. Lapset ajettiin pois katselemasta sitä mukaa kun ehdittiin, mutta aina siihen ei tarjoutunut tilaisuutta sekasortoisessa kaupungissa.
Yölliset teloituslaukaukset pitivät hereillä. 11-vuotias Paavo kertoi, miten laukaukset kaikuivat koko kesän ajan. Sota oli myös tehnyt kuolemasta jokapäiväisen, kun sen jälkiä näkyi kaupungilla jatkuvasti. Lapset myös ymmärsivät, että se, miten punaisten ruumiita kohdeltiin, ei ollut oikein. Suru, muistaminen ja kunnioitus kuuluivat myös hävinneen puolen kuolleille. Noin vuosi sisällissodan päättymisen jälkeen, vappuna 1919, joukko tyttöjä ja poikia halusi muistaa sodassa kuolleita punaisia. Lapset tiesivät yhden joukkohaudan paikan ja laittoivat sinne hankkimansa punaisen liinan lipuksi. Se oli lasten oma idea, mutta lapset tunsivat luonnostaan, että joku muisto täytyy haudalle viedä. Lisäksi he jäivät odottamaan ja katsomaan, tulisiko joku ottamaan heidän lippunsa pois.
Nälkä
Sotaa seuranneina päivinä, viikkoina ja kuukausina pojat ja tytöt elivät mukana ja seurasivat elämää kaupungilla. Tampereella, kuten muissakin kaupungeissa, kärsittiin elintarvikepulasta. Lapset ja nuoret lähetettiin aamuyöstä ruokajonoihin, mutta pian he alkoivat kehittää omia ratkaisumalleja nälän lievittämiseksi. Samoilta pihoilta ja kortteleista tutut poikaryhmät, jotka olivat yhdessä seuranneet taisteluja ja kierrelleet kaupunkia, lähtivät etsimään ruokaa kerjäten. Poikien useita viikkoja kestäneet kerjuumatkat suuntautuivat läheiselle maaseudulle, muun muassa Messukylän läpi Kangasalle ja edelleen Pälkäneen, Lammin ja Tuuloksen kautta Hauholle.
Aina ei retkestä oltu edes äidille mainittu, mutta kerjuun avulla haluttiin helpottaa äidin taakkaa. Toisaalta retkiin sisältyi seikkailun halu. Kerjuuretkikunnat viettivät yöt taloissa ja heinäladoissa. Pojille kehittyi vaisto, miten vieraissa taloissa kannatti toimia, jotta ruuan saanti onnistaisi. Hyödyllistä oli antaa ensin talonväen sanoa mielipiteensä. Näin opittiin, että kun oltiin yhtä mieltä, oli helpompi saada ruokaa.
Nälkä johdatti retkillä myös varkauksiin. Kerjäämismatkojen aikana opittiin selviytymään vaikeissa olosuhteissa. Kun kerjuumatkoja on kuvattu seikkailuiksi, kuvastaa tämä sekä silloisia kokemuksia että tapahtumien myöhempää kerrontaa.
Lasten kerjuu herätti julkista huomiota paitsi ovelta ovelle myös junissa sekä julkisilla paikoilla, toreilla ja ravintoloissa. Syksyllä 1918 sanomalehdet kirjoittivat, että tuhannet lapsikerjäläiset kiertelivät ympäri Suomea etsien elantoa. Lasten kerjäämisestä oli tullut järjestelmällistä ja ammattimaista, ja viranomaiset yrittivät saada sen loppumaan. Sisällissodan jälkeisessä Suomessa, kuten muuallakin Euroopassa, kerjääminen yhdistettiin vaeltaviin lapsiin ja nuorisorikollisiin. Kerjääminen oli vastoin kaikkia sivistysvaltion periaatteita. Syksyllä 1918 eri yhdistykset perustivat valtion tuella turvakoteja vaeltaville lapsikerjäläisille. Sanomalehdet kirjoittivat heidän elinolosuhteistaan ja kehottivat kansalaisia tekemään parhaansa kerjäämisen estämiseksi.
Hyväntekeväisyyttä harjoittavat yhdistykset alkoivat tunteisiin vetoamalla muokata mielialoja lasten auttamiseksi. Sanomalehdissä julkaistiin ilmoituksia, joissa kutsuttiin kansalaisia mukaan avustustyöhön. Kriisin keskellä tarvittiin armeliaisuutta ja anteeksiantoa. Isänmaata oli kohdannut onnettomuus, mutta piti ryhtyä rakentamaan uutta Suomea, jossa ei saanut hylätä lapsia – kasvavaa, uutta sukupolvea. Toisin sanoen lapsille piti antaa anteeksi, vaikka vanhempien teot tuomittiin.
Hyväntekeväisyysyhdistyksiä laajempi rooli orpojen avustustyössä oli Suomen valtiolla ja viranomaispäätöksillä luoduilla periaatteilla. Suomessa oli sekä punaisia että valkoisia orpoja, ja näiden avustaminen erotettiin toisistaan. Valkoiset orvot ja lesket saivat valtion eläkkeen, ja punaisten perheitä avustettiin kuntien köyhäinhoidon kautta. Köyhäinapua annettiin ainoastaan tilanteissa, joissa perhe ei tullut omin voimin toimeen. Valkoisten perheet saivat eläkkeet perheen varallisuudesta riippumatta. Yleensäkin ensimmäisen maailmansodan Euroopassa leskiä ja orpoja varten luotiin eläkejärjestelmä Saksassa, Ranskassa ja Englannissa, mutta sellaista ei voitu ajatella kapinaan ja vallankumoukseen ryhtyneiden perheille Suomessa välittömästi sotaa seuranneina vuosina. Suomessa valtio myönsi vastuunsa myös punaisten toimeentulosta, kun se ryhtyi maksamaan kaupungeille, kunnille ja hyväntekeväisyysjärjestöille valtionapua, jos ne avustivat punaisten perheitä. Kuitenkin välittömästi sisällissodan jälkeen aloitettu avustusorganisaation rakentaminen oli ensimmäinen askel kohti eheytystä.
Punalesket ja orvot eivät muistaneet 1970-luvulla valtion avustusjärjestelmän olemassaoloa. Yksi syy tähän voi olla köyhäinapuna kohdistetun avustuksen luonne. Nälkä, kylmä ja kaikkinainen niukkuus jättivät jälkeensä kokemuksen, ettei kukaan välittänyt, miten heidän kävi. Noin 7–8-vuotiaana sodan kokenut Otso kuvasi 50 vuotta sodan jälkeen tunteitaan: ”Ei säälitty. Ei yhteiskunta ajatellut. Yritettiin vaieta. Pitää hiljaisina. Voitettu saa tyytyä nuolemaan haavojaan. Jotka jäivät henkiin, yrittivät nuolla haavojaan.”
Kasvatus
Tampereella koulut olivat olleet suljettuina sodan aikana, mutta kahden kuukauden tauon jälkeen ne avattiin uudelleen huhtikuun puolivälissä, ja oppilaiden piti palata kouluun. Koulutyötä haittasivat aluksi tilaongelmat, kun osa koulurakennuksista oli otettu sotilaskäyttöön. Tamperelainen kansakoulunopettaja Maria Laurila lähti oppilaiden koteihin hakemaan lapsia kouluun. Opettaja sanoi haluavansa saada oppilaat pois kaduilta näkemästä ja kuulemasta kaikkea pahaa, mitä sota oli jälkeensä jättänyt. Samanaikaisesti kasvatusalan lehdissä kirjoitettiin kansakoulun tulevasta tehtävästä ja vaadittiin oppivelvollisuuden toteuttamista.
Jotkut tamperelaisista kansakoulunopettajista aloittivat kouluvuoden tiedustelemalla oppilaiden kotioloja ja kyselemällä heidän isänsä osallistumisesta sotaan. Oppilaat vastailivat reippaasti, ja monet olivat ylpeitä siitä, että heidän isänsä oli kuulunut punakaartiin. Toisaalta ne oppilaat, joiden isä oli kuollut tai oli vielä vankileirillä, käyttäytyivät ujosti ja pitivät parempana vaieta kotiasioista. Osa oppilaiden vastauksista hämmensi opettajia, kun esimerkiksi he kuulivat oppilaan vastaavan, että ”Isäni ammuttiin kapinallisena. Minulla ei ole isää.” Lapset toistivat myös sanoja ja lauseita, joita he olivat kuulleet aikuisten keskusteluissa. Oppilaat tiesivät, että opettajat olivat voittajien puolella.
Kaikki sodan traagiset seuraukset kohdattiin luokkahuoneessa. Alakoulunopettajien isänmaa oli ehdoitta valkoisten voittajien Suomi. Punaisten lasten uudelleenkasvatus uuden itsenäisen Suomen isänmaallisiksi kansalaisiksi koettiin kuitenkin mahdolliseksi kansakoulun ja kansalaiskasvatuksen avulla. Valtion ja kouluhallituksen yhdenmukaistamispolitiikan mukaan opettajilta vaadittiin yhteiskunnallista tietoisuutta ja ihmistuntemusta. Heidän tehtävänään oli tasoittaa luokkaeroja, joten heidän oli pyrittävä saattamaan eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvat lapset yhteen. Omasta maailmankatsomuksestaan huolimatta opettajien odotettiin osoittavan myötätuntoa ja käyttäytyvän ennakkoluulottomasti punaisia lapsia kohtaan. Opettajat saivat esittää poliittisia mielipiteitä, mutta eivät agitaatiota. Tampereen tilanne oli erityinen, koska vuoden 1918 lopun kunnallisvaaleissa sosialidemokraatit olivat saaneet enemmistön kaupunginvaltuustossa. Kunnallisen demokratian ansiosta sosialidemokraatit saivat edustajansa kunnan koululautakuntaan päättämään kouluasioista. Nämä kaupunginvaltuutetut toivat päätöksentekoon sosiaalista ymmärrystä punaisten lasten ja erityisesti punaisten orpojen olosuhteista.
Köyhyys oli läsnä luokkahuoneissa. Köyhien perheiden lapset ja erityisesti punaorvot saivat kenkiä ja vaatteita kansakoulun kautta köyhäinavustuksena. Nämä vaatteet nähtiin merkkeinä, joiden avulla lasten lähtökohdat tunnistettiin. Saadakseen kengät, takit ja housut lapsille opettajan oli kirjoitettava todistus köyhyydestä. Tämä oli yksi tapa, jolla paikalliset köyhäinhoito- ja kouluviranomaiset pyrkivät järjestämään apua köyhille perheille. Lapsille tämä hyvää tarkoittava menettely aiheutti nöyryytyksen ja häpeän tunteita. Heitä ärsytti, että kömpelöt mustat kengät ja tekstiilien väri ja laatu paljastivat vaatteiden alkuperän. Puukenkien kopina toimi merkkinä käyttäjistään. Kun omia kenkiä ei ollut, niitä lainattiin isommilta sisaruksilta, ja pojat käyttivät isän vanhoja, joissakin tapauksissa jopa isosiskojen eli tyttöjen kenkiä, minkä seurauksena koettiin kiusaamista. Kansakoulussa näkyivät yhteiskunnalliset erot ja ristiriidat sekä kodin olosuhteet, eli olivatko molemmat vanhemmat elossa ja isällä vakituinen työpaikka.
Toini muisteli: ”Lapset alkoivat itse rakentaa raja-aitoja sodan aikana ja sen jälkeen. Oli punaisten lapsia ja lahtareiden lapsia. Minä olin lahtarin lapsi, ja ystäväni oli talonomistajan tytär. Olimme valkoisia, ja pesijän tytär kutsui meitä teurastajan lapsiksi, kun taas me kutsuimme häntä palvelijan kakaraksi.”
Eino kuvaili luokkahuoneen tunteita, jotka syntyivät, kun opettaja alkoi puhua isänmaallisuudesta. Pojat vihelsivät ja buuasivat opettajalle. Neljä sormea laitettiin suuhun ja sitten alkoi buuaaminen. Eino totesi, että opettajan puhe oli ajanhukkaa. Koulun isänmaalliset juhlat eivät herättäneet vain lämpimiä tunteita isänmaata kohtaan, mikä oli niiden tavoite. Itsenäisyyspäivän juhlassa pojat kieltäytyivät laulamasta Paavo Cajanderin isänmaallista laulua Nostakaa malja isänmaalle, joka sisältää sanat ”Yksi voima on kätketty sydämeen. Se voima on puhdas ja pyhä.” Poikien käytös sai opettajan menettämään malttinsa. Sen sijaan koululaiset lauloivat pilkallisia lauluja sotasankarista ja valkoisen armeijan ylipäälliköstä kenraali Mannerheimista. Eino kertoi myös, että heillä oli ollut laulukoe, jossa oppilaat saivat itse päättää, minkä laulun he laulavat. Eino päätti laulaa vanhan suomalaisen työväenliikkeen laulun (Työväen marssi). Hän lauloi koko laulun, minkä jälkeen opettaja ilmaisi mielipiteensä antamalla hänelle huonon arvosanan.
Pikkupunakaartit ja korttelisodat
Sota jatkui lasten leikeissä, ja Tampereen taistelu käytiin jälleen kotipihoilla ja lähimetsissä. Lapset tulivat entistä tietoisemmiksi poliittisista jakolinjoista. Koulun pihoilla oppilaat eivät kuitenkaan taistelleet välitunneilla, ja oli herrasmiessopimus, että opettajat eivät puuttuneet koulumatkalla käytyihin taisteluihin. Tampereen ympärille perustettiin useita ”pikkupunakaarteja” ja pojat muodostivat omia armeijoitaan komppanioineen ja komentajineen. Viidestä kahteentoista -vuotiaat nuoret pojat kulkivat vyöllään puiset miekat, joissa oli metalliset kärjet. He vaelsivat kaupungilla etsimässä taistelun jälkiä, valmistivat ruutiseoksia, käsikranaatteja ja järjestivät tulitaisteluita. Kaikki tämä oli vaarallista, ja loukkaantumisia sattui.
Tampereella yksi tapa ilmaista tunteita valkoisiksi kutsuttuja ihmisiä kohtaan oli ärsyttää heitä heittämällä kiviä heidän katolleen ja juoksemalla sitten karkuun. Koulupoikien vastarinta konkretisoitui, kun Tampereella järjestettiin huhtikuussa 1921 Tampereen taistelun muistotilaisuus ja Vapauden patsaan paljastaminen valkoisten voittajien kunniaksi. Pojat nimesivät tämän juhlan ”teurastajamarkkinoiksi”. Joukko koulupoikia, jotka työskentelivät kengänkiillottajina, katselivat tätä seremoniaa vihaisena kyyneleet silmissä. He seisoivat yksinään nyrkki taskussaan, mutta seremonian jälkeen pojat aloittivat hyökkäyksen patsaan kimppuun heittämällä sitä kengänkiillotuspurkeilla.
Yhteiskunnallista eheytystä toteutettiin oppivelvollisuuslain avulla. Laki astui voimaan vuonna 1921, ja se oikeutti kaikki saamaan maksuttoman koulutuksen sukupuolesta, kielestä tai sosiaaliluokasta riippumatta. Uusi lainsäädäntö toi 7–14-vuotiaat lapset oppivelvollisuuden piiriin. Käytännössä kuitenkin Tampereella kaikki kouluikäiset lapset olivat olleet kansakoulun piirissä 1900-luvun alusta lähtien. Tämä tarkoitti sitä, että kaikkien yhteiskuntaluokkien lapset kohtasivat luokkahuoneessa. 1920- ja 1930-luvuilla suomalainen kansakoulu korosti kansallisvaltion isänmaallisia arvoja, mutta tamperelaisten lasten ja nuorten kaupunkisodat, kerjuumatkat ja mielenilmaukset koulussa olivat osoitus lasten ja nuorten vastarinnasta yhteiskunnallisessa kriisissä ja kriisin jälkihoidossa, kun tunnettiin, ettei kukaan välittänyt.
Lähteet ja kirjallisuus
Haastattelut: Tampereen poliittinen perintö. Kansanperinteen arkisto. Tampereen yliopisto.
Junila, Marianne, ”Sisällissota lasten silmin.” Teoksessa Rikki revitty maa. Suomen sisällissodan kokemukset ja perintö. Toim. Tuomas Tepora & Aapo Roselius Gaudeamus 2018.
Haapala, Pertti & Hoppu, Tuomas (toim.), Sisällissodan pikkujättiläinen.WSOY 2009.
Kaarninen, Mervi: “Tamperelaiset sotaorvot.” Teoksessa Tampere 1918. Vapriikki 2008.
Kaarninen, Mervi, “Sotaorvot.” Teoksessa Sisällissodan pikkujättiläinen. Pertti Haapala & Tuomas Hoppu (toim.). WSOY 2009.
Kaarninen, Mervi, “The Long War of the Orphans.” Teoksessa Tampere 1918. A Town in the Civil War. Editors Pertti Haapala and Tuomas Hoppu. Vapriikki 2010.
Kaarninen, Mervi, Punaorvot. Minerva 2017.
Laakso, Minna, Kyllä se oli sentään kauhea aika: Tamperelaisten tyttökoululaisten kirjoituksia Suomen sisällissodasta syksyltä 1918. Tampereen yliopisto, historia. Pro gradu -tutkielma. (https://urn.fi/URN:NBN:fi:tuni-201910103793)
Malinen, Antti ja Tamminen, Tuomo, Leikitäänkö. Lasten kaverisuhteet 1900-luvun Suomessa. Gaudeamus 2022.
Vehkalahti, Kaisa et.al.(toim.) Matkaopas lapsuuden historian tutkimukseen. Monitieteisiä näkökulmia ja menetelmiä. SKS 2022.
Kuvat: Vapriikin kuva-arkisto.
Mervi Kaarninen
FT Mervi Kaarninen tutkii lasten ja nuorten elinolosuhteita sekä lasten vanhempien välisiä suhteita 1900-luvun sota- ja kriisiaikoina. Kaarninen on julkaissut kirjoja ja artikkeleita lapsuuden, nuoruuden ja nuorisokulttuurin historiasta sekä koulutuksen sosiaalihistoriasta erityisesti sukupuolen näkökulmasta. Mervi Kaarninen toimii yliopistonlehtorina Tampereen yliopistossa.
