Valkoiset joukot valtasivat Tampereen kaksi viikkoa kestäneiden kiivaiden taisteluiden jälkeen 6. huhtikuuta 1918. Taisteluiden tauottua seurasi voittajien tilinteko häviäjien kanssa. Vielä yli sata vuotta tapahtumien jälkeen vallitsee monia virheellisiä käsityksiä kaupungin valtausta seuranneista rankaisutoimista. Kuitenkin tapahtumat ja teloitusten uhrit ovat varsin hyvin dokumentoitavissa pois lukien itse valtaustaisteluissa ammutut. Viimeksi mainittujen osalta on jokseenkin mahdotonta tietää, kuka kuoli taistelutilanteessa ja kuka teloitettiin vangiksi ottamisen sijaan.
Valtausta seuranneet tapahtumat tunnetaan varsin hyvin huhtikuun 8.–9. päivästä lähtien. Mainittuina päivinä tapahtuivat myös ensimmäiset selvästi valikoidut vankien teloitukset. Koska tiedossa ei ole yksilöitäviä teloituksia esimerkiksi huhtikuun 7. päivältä, voidaan olettaa ampumisten rajoittuneen tuossa vaiheessa yksittäisiin tapauksiin. Teloitettavaksi valikoituja kaartilaispäälliköitä on selkeästi ryhdytty ampumaan vasta huhtikuun 8.–9. päivästä lähtien, eikä heitä siten ole haettu ammuttavaksi esimerkiksi Keskustorilla heti valtauksen jälkeen seisotetuista vankiriveistä. Tampereella teloituksia on selvästi edeltänyt 2–3 päivää kestänyt ammuttavien seulominen, kutsutaan sitä sitten kenttäoikeudeksi tai joksikin muuksi.
Kaikkiaan Tampereella teloitettiin kaupungin valtauksen jälkeen hieman yli 200 ihmistä. Muistitiedossa on säilynyt tarinoita vankien ampumisesta esimerkiksi peltimakasiineilla, Tammerkosken rautatiesillan läheisyydessä, jossain Tampereen teatterin tai Frenckellin alueella sekä jopa Tammerkosken alajuoksulla. Näissä tapauksissa – peltimakasiineja lukuun ottamatta – lienee yleensä ollut kyse osittain valtaustaistelun aikana suoritetuista teloituksista tai ainakin välittömästi valtauksen jälkeen tapahtuneista ampumisista. Joissain tapauksissa kyse on todennäköisesti ollut myös epäluotettavista huhupuheista, joita tapahtumia jälkikäteen muistelleet henkilöt ovat välittäneet eteenpäin. Missään tapauksessa näissä varhaisissa väkivallanteoissa ei ollut kyse laajemmista teloituksista.
Peltimakasiinien teloitukset sen sijaan ovat varmuudella dokumentoitavissa, joskin siinäkin tapauksessa uhrit ovat lähes aina jääneet tunnistamatta. Nykyisin tiedetään peltimakasiinienkin teloituksiin liittyvän virheellistä tietoa. Ainakin siellä tapahtuneita venäläisten teloituksia on jossain määrin liioiteltu. Kaikkia peltimakasiineilla säilytettyjä venäläisiä ei todistettavasti ammuttu, sillä vielä makasiineja vangeista tyhjennettäessäkin sieltä siirrettiin pois elossa olleita venäläisiä.
Venäläisten kohtalo
Eräs kaikkein sitkeimmin eläneistä vääristä käsityksistä koskee kaupungissa olleiden venäläisten kohtaloa. Valtaushetkellä Tampereella näyttäisi olleen korkeintaan pari sataa venäläistä – vähemmän kuin usein on kerrottu. Venäläisillä tarkoitetaan tässä tapauksessa isovenäläisten ohella myös imperiumin vähemmistökansallisuuksien edustajia. Kaupunkiin jääneiden venäläisten joukko koostui upseereista ja näiden perheistä, lääkintähenkilökunnasta sekä pienestä määrästä rivisotilaita.
Valtaosa sotilaista oli poistunut Tampereelta Venäjän armeijaa demobilisoitaessa keväällä 1918. Tässä vaiheessa myös Kalevankankaalla sijainneet venäläiset kasarmit olivat siirtyneet punakaartin haltuun. Venäläisillä sotilailla ei sen jälkeen enää ollut varsinaisia majoitustiloja kaupungissa. Harvalukuisten kaupunkiin yhä jääneiden sotilaiden täytyi jatkossa asettua punakaartin tarjoamiin majoitustiloihin tai yksityisasuntoihin. Kummassakaan heitä ei suuremmin ollut, vaikka joitakin aliupseereita ja sotilaista jäi edelleen kouluttamaan punakaartia ja toisia asusteli suomalaisten seurustelukumppaniensa kanssa kaupungilla. Viimeksi mainituillekaan asuinsijan löytäminen ei ollut helppoa, sillä he seurustelivat lähes poikkeuksetta alivuokralaisina eläneiden työväenluokkaisten tamperelaisnaisten kanssa.
Punaisten palveluksessa ollut lääkintähenkilöstö asui joko asemapaikoillaan eri kouluilla tai punakaartin heille järjestämissä majoitustiloissa. Upseeristo puolestaan asui yksityisasunnoissa, mikä koitui heidän pelastuksekseen. Valtaosa upseereista oli tullut Tampereelle joko hieman ennen maailmansotaa tai sen aikana. Eurooppalaisia valtakieliä puhuvina he olivat sisällissotaan mennessä ehtineet luoda suhteita paikalliseen sivistyneistöön. Kun upseerit harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta eivät myöskään ryhtyneet heidän näkökulmastaan rahvaanomaisen punaisen vallan palvelukseen, he olivat tamperelaisen sivistyneistön tuntemina yleensä turvassa valkoisten rankaisutoimilta. Tampereella venäläiseen eliittiin ei kohdistettu samanlaista etnistä puhdistusta kuin mitä valkoiset joukot toimeenpanivat Viipurin valtauksen yhteydessä huhtikuun lopussa. Myös venäläistä lääkintähenkilöstöä valkoiset kohtelivat yleensä asianmukaisesti ja nämä olivat turvassa teloituksilta.
Tampereella valtaustaistelun aikana olleista punakaartiin liittyneistä venäläisistä useimmat poistuivat kaupungista sieltä viime hetkillä ulosmurtautuneiden kahden kaartilaisjoukon matkassa. Näillä venäläisillä ei juuri ollut harhakuvia kohtalostaan voittajien käsissä, etenkin kun valkoiset olivat vielä julistuksissaan ilmoittaneet punaisiin liittyneiden venäläisten tulevan ammutuiksi.
Venäläisten osalta valkoisten puhdistus kohdistuikin Tampereen valtauksen jälkeen lähes yksinomaan punaisten riveissä taistelleisiin sotilaisiin tai niihin venäläisiin, joiden katsottiin syyllistyneen ryöstöihin tai vastaaviin tekoihin. Upseereiden kohdalla tehtiin tarkka tutkimus, mikäli oli aihetta epäillä heidän olleen punaisten palveluksessa. Viime kädessä tämän tutkinnan suoritti kenraalimajuri Martin Wetzerin johtama valkoisten länsiarmeijan sotaoikeus. Sen tiedetään tutkineen ainakin kahden venäläisupseerin tapauksen. Ratsumestari Sergei Davyn sotaoikeus vapautti, kun sen sijaan everstiluutnantti Georgi Bulatsel tuomittiin kuolemaan.
Pieni määrä venäläisiä upseereita oli valtauksen jälkeen valkoisten vankeina, mutta sekä Wetzer että ylipäällikkö Mannerheim puolsivat heidän vapauttamistaan. Ennen pitkää kaikki upseerit pääsivätkin vapauteen. Lähes kaikki venäläisupseerit – kuten myös muut jäljellä olleet venäläisvangit – palasivat kevään tai alkukesän 1918 aikana merikuljetuksessa Helsingin kautta Venäjälle tai muihin hajoamassa olevan imperiumin osiin. Yhteensä Tampereelta passitettiin Venäjälle ilmeisesti toista sataa henkeä.
Everstiluutnantti Bulatsel oli poikkeus upseeriston kohtaloissa. Hänen valkoiset tiesivät osallistuneen punaisten sodanjohtamiseen, joten teloittaminen oli siinä mielessä looginen ratkaisu. Bulatselille itselleen se on kuitenkin saattanut tulla yllätyksenä. Ensimmäisen maailmansodan vuosina sotavangiksi jäänyt upseerikin oli herra, jota säilytettiin erityisillä upseereille tarkoitetuilla sotavankileireillä. Olosuhteet ja kohtelu näillä leireillä oli yleensä verrattain hyvää. Mahdollisesti Bulatselkin uskoi tämänkaltaiseen järjestelmään, eikä sen vuoksi paennut Tampereelta silloin, kun se vielä oli mahdollista. Mahdollisesti hän piti itseään pikemminkin velvollisuutensa tehneenä sotilaana kuin kapinallisiin liittyneenä vallankumouksellisena. Valkoiset näkivät asian kuitenkin toisin. Kuolemantuomion julistamisen jälkeen Bulatselin on kerrottu pyytäneen saada tavata Martin Wetzeriä tai valkoisen armeijan ylipäällikköä Mannerheimia, mutta hänen pyyntöönsä ei suostuttu. Bulatsel ammuttiin varhain aamulla 28. huhtikuuta.
Teloitetut ja näiden valikoituminen
Tampereella toimeenpantiin teloituksia kahden kuukauden ajan. Alkuaikoina teloituksia tapahtui jokseenkin joka päivä. Heti aluksi, reilun viikon aikana 8.–15. huhtikuuta, ammuttiin noin 50 vankia. Selvä valintaperuste teloituksille oli useimmissa tapauksissa korkea asema punakaartissa tai punaisessa hallinnossa. Ammutuksi joutui tässä vaiheessa punakaartin pataljoonan komentajia ja komppanian päälliköitä, esikuntien jäseniä, punaisen vankeinhoidon paikallinen johtaja, kaupungin puolustuksen tykistöpäällikkö, vallankumousoikeuden syyttäjä ym. Monet uhreista olivat kotoisin läheiseltä maaseudulta, silmiin pistävän monet Orivedeltä. Teloitettuja valikoitaessa oli selvästi hyödynnetty lähiseutujen suojeluskuntien välittämiä tietoja. Tamperelaiset kaartilaispäälliköt sen sijaan yleensä välttivät nämä varhaiset teloitukset.
Teloituksista puhuttaessa ei voida erottaa toisistaan Tampereella ja Messukylässä teloitettuja. Ainakin alkuvaiheessa Tampereelle koottujen vankien varsinainen teloituspaikka sijaitsi Messukylän puolella, jonne vangit siirrettiin rautateitse ja marssitettiin päätepisteeseen jalan. Myöhempien teloitusten paikasta ei ole tarkempaa tietoa, mutta niitä tehtiin mahdollisesti Kalevankankaan hautausmaan läheisyydessä. Vielä huhtikuussa saatettiin ampua yksittäisiä vankeja lähes päivittäin, mutta toukokuussa teloitukset muuttuivat aiempaa organisoiduimmiksi. Yksittäiset ampumiset saivat pääosin väistyä, ja niiden tilalle tulivat tarkemmin valikoidut ja suurempia ihmisuhreja vaatineet teloitukset.
Tampereen teloitukset kulminoituivat kuuteen joukkoteloitukseen, jolloin ammuttiin yhteensä lähes sata punaista, toisin sanoen lähes joka toinen teloitettu vanki kohtasi tiensä pään näissä joukkoteloituksissa. Kolmessa tapauksessa teloitettuja olivat vähintään valikoimassa – mahdollisesti myös ampumassa – lähialueiden suojeluskunnat. Huhtikuun 14. päivänä ammuttiin 15 vankia, jotka kaikki kolmea lukuun ottamatta olivat orivesiläisiä. Huhtikuun 20. päivän puhdistuksista oli puolestaan vastuussa Kurun suojeluskunta. Sillä kertaa ammuttiin 31 vankia. Heistä 27 oli kurulaisia tai siellä toimineita punaisia. Huhtikuun 23. päivänä sotavankileirin johto salli suojeluskuntien toimeenpanna vielä yhden puhdistuksen. Vilppulan ja Kolhon suojeluskuntien tekemien valintojen perusteella ammuttiin 19 vankia.
Suojeluskuntajohtoiset teloitukset sattuivat kaikki Gustaf Adolf Finnen ollessa Tampereen komendanttina. Viimeinen joukkoteloitus tosin tapahtui samana päivänä, jolloin Finne jätti tehtävänsä. Epäilemättä tällekin ampumiselle oli Finnen siunaus. Finnen lähtiessä 23. huhtikuuta valmistautumaan Viipurin komendantin tehtäviin, Tampereen uudeksi komendantiksi tuli ratsumestari Carl Gustaf von Kraemer. Hänen aikanaan teloitukset saivat Finnen aikaa järjestelmällisen luonteen. Siinä missä Finnen aikana suojeluskuntien henkilökohtaiseen vihaankin perustuneet teloitukset oli sallittu, von Kraemerin voidaan entisenä poliisiviranomaisena katsoa pyrkineen tarkemmin valikoimaan teloitettavat.
Silti komennon Tampereella ei voida katsoa muodostuneen von Kraemerin aikana paljonkaan aiempaa helläkätisemmäksi. Finnen hieman yli kaksi viikko kestäneen komendanttikauden aikana oli ammuttu noin 120 vankia. Von Kraemerin alaisuudessa ammuttiin puolentoista kuukauden aikana vielä noin 90 vankia.
Sotavankilaitoksen päällikkö V. O. Juvelius kielsi toukokuun alussa vankien luovuttamisen suojeluskuntien käsiin. Tampereella päätöstä pääosin noudatettiin ja teloitukset siirtyivät käytännössä täysin komendantin määräysvaltaan. Suojeluskuntien irrationaaliselle väkivallalle ei tämän jälkeen enää ollut samalla tavoin tilaa. Mutta joukkoteloitukset jatkuivat edelleen. Yksi merkki entistä järjestelmällisestä toimintatavasta oli vankien kokoaminen ennen teloitusta Kalevankankaan vankileirin päävahtiin.
Komendantin suuresta ratkaisuvallasta puhuu myös se, että osa teloituksista tapahtui selvästi vastoin vankien tutkinnasta vastuussa olleiden tutkintotuomareiden näkökantoja. Mitä ilmeisimmin komendantti teki näissä tapauksissa omat, lopulliset päätelmänsä. Von Kraemerin valinnat näkyvät hyvin kolmessa hänen aikanaan toimeenpannussa joukkoteloituksessa. Huhtikuun 28. päivänä teloitetuista 24 vangista useat olivat syyllistyneet punaisten tekemiin takavarikointeihin tai suoranaisiin ryöstöihin. Osalla ammutuista oli myös aiempaa rikostaustaa. Vieläkin selvemmin rikostausta oli mitä ilmeisin teloitusperuste toukokuun 5. päivänä ammuttujen kohdalla. Sillä kertaa ammuttuja oli 24. Uhrien joukossa oli myös muutamia tamperelaisia kaartilaispäälliköitä.
Viimeinen suurempi teloitus tapahtui 15. toukokuuta. Ammuttavien joukko oli sekalaista. Mukana oli jokunen kaartilaispäällikkö sekä muutamia rikoksiin syyllistyneitä. Selvästi von Kraemer pyrki omana komendanttiaikanaan pääsemään eroon huomattavimmista ja vihatuimmista punakaartilaispäälliköistä sekä lisäksi suurelta osin rikollisisiksi mieltämistään aineksista.
Viimeiset vangit ammuttiin Tampereella kesäkuussa 1918 – aikana, jolloin teloitukset oli jo määrätty lopetettavaksi. Kesäkuun 8. päivänä ammuttiin viisi vankia: neljä Venäjän alamaista sekä yksi suomalainen. Kaikkein viimeisin teloitus tapahtui 20. kesäkuuta, jolloin ammuttiin tamperelainen Martti Heribert Hurme. Hänen rikoksekseen on ilmoitettu muun ohella osallisuus ruumiinryöstöön.
Millainen koostumus Tampereella teloitettujen hieman yli 200 hengen joukolla lopulta oli? Punakaartin esikuntatehtävissä, komppanian päällikkönä tai vieläkin korkeammassa asemassa punakaartissa tiedetään toimineen 28 henkilön eli alle 15 prosenttia surmatuista. Venäläisiä ammuttiin ainakin kuusitoista ja muista teloitetuista vajaa kymmenkunta oli toiminut punaisen hallinnon tehtävissä. Yhteensä tämä joukko muodostaa vajaan neljäsosan kaikista ammutuista. Loput kolme neljäsosaa muodostui tavallisista punakaartilaisista tai korkeintaan plutoonan päällikön asemassa toimineista kaartilaisista. Koska oletettavasti monet suojeluskuntalaisten Tampereella ammuttamat henkilöt olivat saaneet paikallisyhteisön vihat päällensä ottamalla osaa takavarikointeihin ja kotitarkastuksiin, tämä peruste – yhdistyneenä henkilön entiseen rikostaustaan – vaikuttaa olleen selvästi yleisin syy yksittäisen henkilön teloittamiseen Tampereella keväällä 1918.
Tampere osana laajempaa kuvaa
Sisällissodan jälkiselvittelyissä valkoiset teloittivat nykytiedon mukaan noin 7 750 punaista. Miten Tampere sijoittui tässä kokonaiskuvassa? Tampereella punaisten antautumista oli edeltänyt Pohjoismaiden sotahistorian siihen saakka suurin taistelu, jossa valkoisia kaatui 800 ja punaisia 1 200. Vankeja valkoiset ottivat välittömästi taisteluiden päätyttyä yli 8 000. Myöhemmin heitä koottiin kaupungilta vielä lisää, mutta samalla toisia taas vapautettiin erilaisten suositusten perusteella. Paradoksina voisi sanoa, että varhaisessa vaiheessa vapautettujen joukossa oli muutamia sellaisiakin, joiden olisi voinut otaksua olleen suuressa vaarassa joutua teloitetuksi. Suosituksia antaneiden tamperelaisten porvareiden käsitykset kuitenkin erosivat huomattavasti vallattujen alueiden turvaamistoimia johtaneen kaupungin komendantin näkemyksistä.
Tampereesta muodostui merkittävä teloituspaikkakunta, mutta sen jättivät varjoonsa muutamat valkoisten myöhemmin valtaamat kaupungit. Lahdessa, Viipurissa ja Valkealassa ruumiita tuli vielä selvästi Tamperettakin enemmän. Lahdessa valkoiset teloittivat yli 700 vankia, Viipurissakin pelkästään suomalaisia 370 ja Valkealassa noin 290 henkeä. Hieman yli 200 vankia teloitettiin vielä Hollolassa sekä Lappeella/Lappeenrannassa. Useimmilla mainituista paikkakunnista valkoisten käsiin oli jäänyt tuhansia vankeja tai sitten näitä oli koottu paikalle pian taisteluiden päätyttyä.
Tampere erosi teloituspaikkana oleellisesti sekä Lahdesta että Viipurista. Ensiksi mainitussa paikassa surmattiin 200 naista. Jokseenkin kaikki heistä olivat taistelleet ase kädessä. Tampereella oli aseissa yli 300 naista. Osa naisista luopui nopeasti taistelusta ja vältti kaupungin antauduttua vangiksi joutumisen. Suuri joukko aseistettuja naisia jäi kuitenkin Tampereella myös vangiksi. On mahdollista, että jotkut yksittäiset heistä joutuivat teloitetuksi. Tästä ei kuitenkaan ole todisteita. Varmuudella Tampereella tiedetään teloitetun ainoastaan kaksi naista. Molemmissa tapauksissa nainen kieltäytyi eroamasta teloitettavaksi määrätystä puolisostaan ja kohtasi kuoleman yhdessä tämän kanssa.
Toinen ero koskee venäläisten kohtelua. Valkoisten joukkojen vallattua Viipurin koettiin Haminan valleilla kaupungin venäläiseen väestöön selkeästi kohdistettu etninen puhdistus, jossa edes naisia ei säästetty. Tampereella vastaavaa ei koettu, vaan kaupungin valtauksen jälkeen teloitettiin etupäässä punaisten riveissä taistelleita venäläisiä.
Sisällissodan päätyttyä toimeenpannut teloitukset tarvitsivat yleensä käyttövoimakseen paikallisväestön tuen. Sen saadessaan valtausjoukkojen väkivalta saattoi kasvaa arvaamattoman suuriin mittoihin. Tampereella punainen hallinto oli toiminut verrattain maltillisesti, eikä sen edustajiin sen vuoksi kohdistunut kaupungin valtauksen jälkeen samanlaista vihaa kuin monin paikoin Etelä-Suomea. Vihatuimpia punaisia Tampereella lienevät olleet kaupungin porvareita kaartin pakkotöihin pakottaneet punakaartin linnoituspataljoonan johtajat. Samanlaista maltillista suhtautumista oman paikkakunnan punaisia kohtaan ilmeni myös Pirkkalaan kuuluneessa Pispalassa sekä Messukylässä.
Tampereen, Pispalan ja Messukylän asukkaiden maltillisesta suhtautumisesta oman paikkakunnan punaisiin todistavat Tampereella teloitettujen paikkakuntakohtaiset luvut. Harvennus oli kohdistunut suhteellisesti kaikkein ankarimpana niihin pitäjiin, joiden suojeluskunnat olivat pian valtauksen jälkeen saaneet enemmän tai vähemmän vapaat kädet kaupungin komendantilta. Tampereella ammuttujen yli 200 henkilön joukossa oli kurulaisia 33, orivesiläisiä 22, keuruulaisia 17 ja vilppulalaisia 15. Sen sijaan asukasluvultaan monta kertaa suuremman Tampereen punaisista ammuttiin 54, Pirkkalan punaisia 13 ja Messukylästä ainoastaan yksi.
Tampereen teloitukset ovat synkkä luku kaupungin historiassa, mutta mikäli kaupunkilaiset ja esikaupunkialuiden asukkaat olisivat antaneet vihalleen yhtä suuren vallan kuin monissa muissa osissa Etelä-Suomea, seuraukset olisivat voineet olla vieläkin kohtalokkaampia.
Lähteet:
Hoppu, Tuomas: Toivon ja epätoivon aika – Tampereen vankileiri 1918 ihmiskohtaloineen. 2020.
Hoppu, Tuomas – Nieminen, Jarmo – Tukkinen, Tauno: Sisällissodan taistelut. Kaatunut. Kadonnut. Teloitettu. Latvia 2018.
Raevuori, Yrjö: Kaupungin kohtalokas kevät ja kesä. Porvoo 1960.
Tikka, Marko: Kenttäoikeudet. Välittömät rankaisutoimet Suomen sisällissodassa 1918. Helsinki 2004.
Tukkinen, Tauno: Punaisten teloitustappio 1918. Helsinki 2013.
FT Tuomas Hoppu on Pirkkalassa asuva historiantutkija, joka on kirjoittanut laaja-alaisesti eri historian osa-alueista. Hän oli mukana Vapriikin alkuperäisen Tampere 1918 -näyttelyn työryhmässä.
