Suomen sisällissodan taistelut päättyivät keväällä 1918, mutta sodan jälkiselvittelyt olivat vasta alussa. Tuolloin luotiin olosuhteet, jotka olivat otolliset isorokon kaltaisen tartuntataudin leviämiselle – taudin, jonka oli kautta historian kuvattu ”jättävän kylät autioiksi ja ajavan voitokkaatkin armeijat pakoon”.
Isorokko, variola – historian pahin tappaja?
Taudinaiheuttajat kuuluvat ekosysteemiin, kuten ihmisetkin. Tautien ja mikrobien leviämistä edesauttoi erityisesti kotieläinten kesytys noin 12 000 vuotta sitten: mikrobit saivat uusia isäntiä ihmisten ja eläinten eläessä samoissa tiloissa. Parasiitin ja uuden isännän välinen sopeutuminen kulkee vaiheittain epideemisestä endeemiseen: Epidemia on tilanne, jossa yhteisö joutuu ensi kerran kosketuksiin uuden taudinaiheuttajan kanssa, eikä puolustuskeinoja juuri ole. Jos epidemia leviää suureen osaan maailmasta, siitä tulee pandemia. Epidemiasta selvinneet ja taudin sairastaneet saavat usein paremman vastustuskyvyn tai immuniteetin. Lopulta taudista tulee endeeminen eli yleinen, jatkuvasti esiintyvät tartuntatauti.
Isorokko on yksin maailman tunnetuimpia tartuntatauteja, ja ainoa tauti, joka on saatu eradikoitua eli hävitettyä maailmasta nimenomaan rokotteiden ansiosta: Maailman terveysjärjestön (WHO) yleiskokouksessa vuonna 1980 variolaa kuvattiin taudiksi, ”joka riehui mitä tuhoisimpina epidemioina aikojen alusta asti ja jätti jälkeensä kuolemaa, sokeutta ja rujoutta.” Noin kolmasosa isorokkoon sairastuneista – satoja miljoonia ihmisiä – kuoli.
Isorokko tarttuu pisaratartuntana, ja kuuluu variolaviruksiin. Variolavirukset kuuluvat orthopoxvirusten sukuun, joihin luetaan myös esimerkiksi lehmärokon ja m-rokon aiheuttajavirukset. Isorokon itämisaika on noin 7–17 vuorokautta, ja yleisimpiin oireisiin taudin alussa kuuluvat korkea kuume, päänsärky ja lihaskivut. Vuoden 1915 sanomalehtikuvauksen mukaan taudin alkuoireita seurasi punoittava ihottuma, joka märki ”rumentaen uhrien kasvot” ja levitti ”imelää hajua”. Noin kaksi viikkoa taudin alusta ihottuma muuttui ruviksi, joista isorokkoon sairastuneet saattoi tunnistaa. Kolmen viikon jälkeen ruvet irtosivat ja aiheuttivat kovaa kutinaa. Isorokkoa ei voinut sairastaa huomaamatta, sillä jos siitä selvisi, rupien jättämät arvet ympäri kehoa olivat suuria ja näkyviä.
Taudista selvinneillä noin 30 %:lle jäi näkyviä arpia, jotka saattoivat aiheuttaa esimerkiksi sokeutta kuromalla silmäluomet yhteen. Myös hedelmättömyys ja muut elinikäiset vammat olivat sairastumisen yleisiä seurauksia. Tavallisimmin isorokkoon sairastuneen kuolinsyynä saattoivat olla laajalle levinneen ihottuman aiheuttamat komplikaatiot, bakteeri-infektiot ja monielinvauriot.
Nykyisin hyväksyttynä teoriana on, että jo esihistoriallisena aikana isorokko siirtyi naudoista tai apinoista ihmisiin. Kuitenkin erityisesti kaupungistuminen ilmiönä mahdollisti kulkutautien pääsyn valloilleen, kun riittävästi ihmisiä oli asettunut asumaan pysyvästi riittävän tiheälle alueelle. Kulkutaudin nopea eteneminen onkin edellyttänyt tiheän asumisen lisäksi ihmisten ja tavaroiden liikkumista, mikä osaltaan mahdollisti epidemian leviämisen sisällissodan aikana ja sen jälkeen. Myös eri aikojen sosiaaliset tavat liittyen esimerkiksi vainajien hyvästelemiseen, sekä tautiin kuolleiden vainajien omaisuuden käyttöönottoon, ovat mahdollistaneet tautien nopean leviämisen. 1900-luvun alussa oltiin tietoisia isorokon nopeasta leviämisestä ja sen vaarallisuudesta, mutta se ei estänyt esimerkiksi tautiin kuolleen vainajan hyvien vaatteiden käyttöönottoa.
Rokotuksia suojaksi, vastustuksesta huolimatta
Jo varhaisessa vaiheessa isorokosta oli tehty merkittävä havainto immuniteettiin eli vastustuskykyyn liittyen. Kerran isorokon sairastunut ja sairaudesta selvinnyt ei sairastunut toiste: tautiin sairastuneet joko kuolivat tai saivat pitkäaikaisen vastustuskyvyn. Sisällissodan koittaessa isorokkoa vastaan oli käytetty jo yli 100 vuoden ajan lehmärokon istutusta, jolla oli saatu isorokkokuolleisuutta alennettua dramaattisesti.
Vielä 1700-luvulla isorokkoa oli istutettu sairastuneesta henkilöstä terveeseen, mutta Edward Jennerin kehittämässä menetelmässä isorokon visvan sijaan istutettiin lehmärokkoa. Tavoitteena oli saada aikaan pysyvä immuniteetti ilman, että henkilö sairastuu pisaratartuntana saatuun isorokkoon, joka oli huomattavasti vaarallisempi kuin istutettu rokko. Rokonistutuksen jälkeen henkilö saattoi saada oireita, kuten kuumetta, väsymystä, pahoinvointia, ihotauteja tai ruven rokotuskohtaan. Rokonistutuksessa, jota kutsuttiin myös rokotukseksi tai rokonpanoksi, tehtiin terävällä veitsellä tai neulalla käsivarteen naarmuja, joihin pantiin rokkoainetta eli kehitettyä lehmärokkoa, vaksiinia. Kolme päivää rokotuksen jälkeen naarmuihin nousi kohouma, josta kehittyi 8–9 päivän aikana rakkula. Hiljalleen rakkula alkoi kuivua kokoon, ja parhaassa tapauksessa rokonpano lehmärokolla oli täysin onnistunut. Lehmärokonpano alkoi Suomessa vuonna 1802, ja keisarin määräämä pakkorokonpano astui voimaan vuonna 1883: rokotuksesta tuli pakollinen ja se tuli uusia 10–15 vuoden välein.
Nykytutkimuksissa on havaittu Suomessa esiintyneen 1900-luvulla jossain määrin rokonpanon vastustamista, joka kohdistui useimmiten pakkoa, ei välttämättä itse rokoteainetta vastaan. Pakkorokotteiden vastustajien ohella luonnonparannusliikkeen kannattajat, jotka vastustivat modernia lääketiedettä, olivat yksittäinen suurin vastustajaryhmä. Itsemääräämisoikeudella ja aatteellisilla syillä on perusteltu rokotevastaisuutta vielä tänäkin päivänä, ja näitä perusteluja esiintyi julkisessa keskustelussa myös sisällissodan aikana.
Isorokko 1900-luvun Suomessa
1800-luvulla yleistyi teoria lian vaikutuksista tauteihin, kun kurjissa oloissa elävien työläisten ja tautien yhteyksiä alettiin tutkia. Erityisesti likaisen elinympäristön nähtiin aiheuttavan isorokkoa, ja kodeissa lentävät kärpäset olivat aikalaislähteiden mukaan taudin levittäjiä. 1900-luvun alussa varsinkin rokotteiden vastustajat toivat esiin kalliiden, huonojen ja puutteellisten ”elintarpeiden” vaikutuksen isorokon leviämiseen. Puhtautta korostettiin esimerkiksi vuoden 1917 sanomalehtiartikkeleissa keinona torjua isorokkoa. 1920-luvulla Terveydenhoitolehti omisti erään syyskuun numeronsa isorokon hoito-ohjeille. Aikalaislähteiden perusteella hygienian tärkeys sairauksien välttämiselle esimerkiksi käsien pesulla ja saippuan käytöllä oli kansalaisten tiedossa.
1900-luvun alussa pahimmat isorokkoepidemiat kärsittiin ensimmäisen maailmansodan aikana ja heti sen jälkeen vuosina 1916–1919. Myös sanomalehdissä havaittiin taudin leviäminen sodan seurauksena ja ihmisten suuren liikkuvuuden myötä.
Vuonna 1916 uutisoitiin, että maailmansodan syttymisvuonna Suomessa oli havaittu 310 isorokkotapausta, vaikka aiempina vuosina tapauksia ei ollut, ja sota-aikaa syytettiin isorokon leviämisestä myös vuonna 1917. Tautien leviämisen taustalla voi nähdä olleen suuren liikkuvuuden ohella maailmansodan, joka todennäköisesti toi ihmisille uusia huolia, eivätkä kaikki jaksaneet enää huolehtia rokottamisesta, joka piti muistaa käydä uusimassa säännöllisesti. Jälkikäteen onkin helppo havaita, että vaikka rokotus ei välttämättä kiinnostanut ihmisiä, se olisi ollut sodan aikana erityisen tärkeää.
Sisällissotavuosi 1918
Keväällä 1918 isorokko levisi Venäjältä Suomeen ja laajeni epidemiaksi punakaartin joukoissa ja vankileireillä. Sairastuneita kirjattiin kaikilla suurilla vankileireillä, mutta pienemmät leirit, jossa oli ainoastaan kotipaikkakunnan vankeja, säästyivät epidemialta.
Sisällissodan jälkeisillä vankileireillä taudit levisivät erityisen helposti paitsi ahtauden ja huonon hygienian, mutta myös resurssipulan vuoksi: hoitajia, lääkäreitä ja rokotusainetta ei ollut tarpeeksi. Maailmansodan vuosina rokkoainetta eli vaksiinia valmistettiin Suomessa vuosittain noin 500 000 annosta, joka ei enää vuonna 1918 riittänyt. Tulirokko, isorokko ja usein sitä seurannut ruusu eli streptokokkiperäinen ihoinfektio aiheuttivat vankileireillä suurta kuolleisuutta, kuten myös aalloittain saapunut espanjantauti. Maailmansodan mukana saapuneesta elintarvikepulasta ja vankileirien huonoista oloista kerrottiin paljon julkisesti, ja leirien oloista tehtiin välikysymys eduskunnassa jo kesällä 1918.
Kesäkuun alussa Haminan lehti tiesi kertoa: ”Vankien ruokinta ei tietysti ole ollut tyydyttävällä tasolla, riippuen yleisestä elintarvikepulasta koko maassamme.”
Heinäkuussa 1918 vaasalainen Ilkka -sanomalehti uutisoi päässeensä tutustumaan vankileirille: Vaasan vankileirillä oli 860 vankia, josta sairaalassa oli 81, ja joista ainoastaan yksi oli kuollut isorokkoon, mutta nälkään ei yksikään. Kaikki vangit olivat virkamiesten tavoin rokotettuja, ja vangit pääsivät kerran viikossa saunaan. Vaasan vankileirillä olot olivat raporttien mukaan verraten hyvät leirin pienen koon vuoksi, eikä kuolleisuus tai tautien leviäminen ollut yhtä yleistä kuin muilla suuremmilla vankileireillä, kuten Hennalan kasarmeilla, josta tuli yksi epidemian keskus. 1910-luvulla puoluepoliittisuus oli toki osa lehdistöä, ja vaasalainen Ilkka oli porvariston lehti, joka näin ollen saattoi kaunistella Vaasan vankileirin oloja.
Isorokkoa Tampereella ja Kanta-Hämeessä
Tampereen piirin kunnanlääkärit tiesivät isorokkoa esiintyneen hajanaisesti ”koko kapinan ajan”, mutta sairaus- ja kuolemantapausten tarkkoja määriä ei sodan aikana yleensä tiedetty. Messukylän kunnanlääkäri ilmoitti helmikuussa 1918 kolmesta selvästä variolatapauksesta, mutta varsinainen tartunta-aalto alkoi vasta huhtikuussa punakaartien joukoissa. Tampere–Toijalan rautatien strateginen merkitys korostui Tampereen taistelun aikana, ja punakaartin joukkoja majoitettiin kunnassa yleisesti Toijalan asemanseudulle. Huhtikuun lopulla Toijalaan sijoitetuissa punakaartilasten joukoissa ilmeni useita isorokkotapauksia.
Tampereella, kuten muuallakin Suomessa, ongelmaksi taisteluun isorokkoa vastaan nousi rokotusaineen puute, jota Vaasan senaatti oli jo maaliskuussa 1918 luvannut valkoisten rintamajoukoille ylläpitämään taistelukykyä. Suunnittelusta huolimatta esimerkiksi eversti Harald Hjalmarssonin ryhmän 2 000 miestä oli Tampereen taisteluiden aikana yhä rokottamatta.
Tampereen valtauksen jälkeen perustetun Tampereen vankileirin potilasluettelot alkavat huhtikuun puolivälistä, eikä kaikkien vankien rokotusajankohdasta ole tarkkaa tietoa. Valtiopäivien istuntojen mukaan toukokuun puolessa välissä Tampereen vankileirin 6 894 vangista isorokkoon oli sairastunut 79. Kuun loppuun mennessä noin 95 variolaan sairastunutta ja vähintään kuusi epäilyttävistä oireista kärsinyttä vankia oli eristetty Tampereella vangitusta 10 000 vangista
Tampereen väestöä oli rokotettu isorokkoa vastaan melko laajalti 2–3 vuotta aikaisemmin, ja taisteluiden jälkeen 8.5.1918 kaupunginlääkäri tilasi 2 000 vaksiiniannosta vankien, vartijoiden ja sotaväen rokotuttamiseen. ”Aiemmin vaksinoimatta jääneitä” kaupunkilaisia kehotettiin rokotuttamaan itsensä, vaikka kaupungin siviililääkärit eivät kyenneetkään järjestämään laajoja vastatoimia isorokkoa vastaan.
Kanta-Hämeestä tuli isorokkoepidemian leviämisen yksi ydinalue. Rokkoaineen puute oli ongelma, mutta sen lisäksi vangituista ”sangen moni koetti kaikilla mahdollisilla keinoilla vetäytyä pois rokotuksesta”. Aikalaislähteiden mukaan lääkärien harmiksi paikkakunnalle kuljetettiin päivittäin myös uusia vankijoukkoja, jotka lääkärien huomautuksista välittämättä ”rokottamattomina työnnettiin jo rokotettujen joukkoon”. Hämeenlinnan vankileiristä ilmoitettiin heinäkuun 7. päivään mennessä leirillä kuolleen 1106 henkilöä isorokkoon, joskin määrää pidettiin vankileirin ylilääkärin toimesta ”melkoisesti liioiteltuna”. Eduskunnassa tehdyn välikysymyksen vuoksi vankileireillä suoritettiin tarkastuksia, joissa todettiin varmistettuja isorokkotapauksia Hämeenlinnan vankileirillä olleen 560 heinäkuun alkuun mennessä. Isorokkoon kuolleista ei ole lukua tarkastuksessa.
Viipuri ja Lahti variolan kourissa
Isorokkoa ilmeni hajanaisesti vuoden 1918 sotakuukausina Viipurin läänin punaisen puolen siviiliväestössä ja kaartin joukoissakin. Punakaartin Viipurin sotilaspiirin esikunta varoitti 19.3.1918 rintamalla toimivia ambulanssiosastoja tartuntatautien, kuten isorokon, esiintymisestä ja määräsi hoitamaan sairastuneet ja haavoittuneet täysin erillään toisistaan. Kaikki ”epäilystä herättävät sairaat” oli eristettävä rintamaoloissa ja pyydettävä lääkärin diagnoosi sairaudesta. Kun ”taudin laatu on todettu”, tartuntatautia sairastavat olisi lähetettävä erillään muista suoraan kulkutautisairaalaan. Esikunta piti tilapäisten kulkutautisairaaloiden perustamista rintaman läheisyyteen suotavana.
Viipurin alueen paikallisiin taloihin majoittuneet kaartilaiset saivat variolatartuntoja ilmeisesti siksi, että liian monet paikkakuntalaiset olivat Venäjällä työskennellessään jääneet rokottamatta tai jättäytyneet tarkoituksellisesti pois sota-ajan uusintarokotteista. Isorokko kuitenkin levisi pahimmin juuri sellaisilla alueilla, joilla esiintyi syystä tai toisesta rokotevastaisuutta: erityisesti niin kutsutut ”kirvulaiset” Kirvun kunnassa uskoivat luonnonparannukseen ja vastustivat modernia lääketiedettä – näin ollen myös rokotteita.
Viipurin punakaartin tilapäissairaaloihin eristettiin huhtikuun 1918 loppuun mennessä kymmeniä isorokkoon sairastuneita: kaartilaisia, paikallista siviiliväestöä ja sotapakolaisia. Sanomalehdissä kirjoitettiin 6. ja 9.6.1918 isorokon ”päässeen niin suureen vauhtiin”, että kolme olemassa olevaa kulkutautisairaalaa ei enää riittänyt: työväenyhdistyksen talo määrättiin isorokkosairaalaksi, eikä uusia sairastuneita saanut kuljettaa enää Viipuriin, vaan heidät tuli hoitaa kotipaikkakunnillaan.
Viipurin vankileirillä punavankien pakkorokottaminen nähtiin tärkeänä ja pakkorokotuksia suoritettiin. Punavankien rokotus epäonnistui osittain ensimmäisellä kerralla toukokuussa 1918, kun rokkoaineen maanlaajuisen puutteen takia rokotuspaikkojen eli ”istutuspisteiden” määrää vähennettiin, ja osa vangeista pyyhki rokotusjäljet vaatteisiinsa. Jälkitarkastuksissa osasta rokotetuista ei löytynyt minkäänlaista merkkiä reagoinnista eikä immunisoitumista voitu todeta. Uusintarokotus tehtiin kuten pikkulasten vuosirokotuksissa: vangit olivat vahtien valvomina käsi paljaana niin kauan, että rokotusjälki ehti hyytyä. Isorokko ei levinnyt epidemiana Viipurin vankileirissä tai sen alaleireissä, vaikka rokotussuojaa ei heti saatu kattavaksi vankien vastahangan takia.
Viimeisten taisteluiden aikana Lahden seudulla, huhtikuun lopussa 1918, punaisten joukot levittivät isorokon kaikkiin pitäjiin, jossa majailivat. Varsinainen tautikatastrofi alkoi vapunpäivänä 1918, kun Lahden lähettyvillä antautui 28 000 länsisuomalaista punaista perhekunnittain.
Lääkärien huomion kiinnittivät pakolaisjoukoissa ja vangeissa havaitut kulkutaudit: 1. toukokuuta todettiin kaksi variolaan sairastunutta. Kesäkuun alussa isorokko levisi edelleen Lahden seudulla ja erityisesti Hennalan vankileirillä, jossa todettiin 55 variolatapausta ja 25 tulirokkotapausta, joista ”on joitakin näistä päättynyt kuolemalla.”
Varmuudella isorokkoon sairastui vuoden 1918 huhtikuusta kesäkuuhun 3 000 punaista, joista 900 kuoli erilaisiin komplikaatioihin, mutta kaikkia äkkikuolemia tai vankisairaaloiden tietoja ei siirretty vankikortteihin – näin ollen isorokkoon kuolleiden todellista lukua ei voi sanoa.
Jälkiselvittelyjä sanomalehdissä
Vuoden 1919 sanomalehtikirjoituksissa sisällissota oli osittain jäänyt jo taakse, mutta isorokko ja rokotteet olivat edelleen ajankohtaisia, ja niihin suhtauduttiin eri osissa maata eri tavoin. Tamperelaisen Aamulehden mukaan kaupunkien järjestäytyneissä oloissa isorokko ei päässyt leviämään yhtä helposti: kaupungeissa ihmiset tiesivät taudeista ja niiden leviämisestä enemmän ja osasivat olla varovaisempia. Kirjoituksen mukaan maaseudulla elävät eivät uskoneet isorokon tarttuvuuteen, salasivat tartuntoja ja uskoivat vanhoihin sanontoihin, kuten ”ei rutto rupea, eikä tauti tartu” ja muuhun vastaavaan ”taikauskoon”. Myös varovaisuus jäi tällöin noudattamatta. Nykytutkimuksissa on havaittu maalaiskuntien asukkaiden suhtautuneen välinpitämättömämmin rokotteisiin kuin kaupunkilaisten, ja aatteellisen rokotteiden vastustamisen olleen erityisen suurta varsinkin maaseudulla.
Vuonna 1921 sanomalehti Karjalainen kirjoitti artikkelin otsikolla ”Punakapinan ja vapaussodan aiheuttamat väestöntappiot”. Artikkelissa ”punakapinan tiliin” luettiin vankileireillä eri tauteihin kuolleet, joita oli arvion mukaan yli 10 000.
Vankileirillä kuolleet luokiteltiin niiden tautien alle, joihin vankien tiedettiin varmuudella sairastuneen. Näitä olivat esimerkiksi ”kaikenlaiset kuumetaudit”, kuten isorokko sekä tuli- ja tuhkarokko, ja ”muut taudit”, joihin luettiin myös espanjantauti, joka ei ollut saanut omaa tautiluokitustaan. Luokittelun raja oli melko häilyvä, sillä espanjantauti luettiin paitsi muihin tauteihin, myös kuumetauteihin. Isorokon, mutta monen muunkin taudin aiheuttaman kuumevaiheen alussa sattuneiden kuolemantapausten syy jäi yleensä selvittämättä. Sodan aikana ja sen jälkeen olosuhteet olivat otollisia sairastumiselle, erityisesti rokotussuojaa vailla oleville. Sairastuneita oli paljon, eikä kaikkia sairastumistapauksia edes kyetty diagnosoimaan heti, ja osa vaikeimmin sairastuneista kuoli ennen minkäänlaista taudin kirjaamista.
Tieto tautien ja niihin kuolleiden vaihtelevista luokitteluista on kuitenkin merkittävä. Nykypäivänä sisällissota sekä sen aikaiset ja jälkeiset kuolemat ovat suosittuja tutkimuskohteita. Jos jo aikalaislähteet tiesivät, että kuolinsyitä merkittiin sattumanvaraisesti ja vaihtelevasti esimerkiksi paikkakunnasta tai henkilöstä riippuen, nykypäivän tutkijoiden on melko haastavaa selvittää todellisia kuolinsyitä ja määriä tautiin sairastuneiden ja kuolleiden osalta.
Vielä vuonna 1925 sanomalehdissä analysoitiin vuoden 1918 tautikatastrofia: sen mukaan haasteita vankien rokottamiseen sisällissodan aikana aiheutti rokotusaineen puute, minkä vuoksi pakollinen rokotus vankileireillä oli keskeytettävä jopa kolme kertaa. Rokotuksiin liittyvät aikalaislähteet osoittavat yhdessä aiemmin tehdyn tutkimuksen kanssa, että vaikka punavankeja tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin, isorokon kaltaisen tartuntataudin ei haluttu leviävän vankileireillä, minkä vuoksi rokotukset nähtiin tärkeänä vankien henkilökohtaisista mielipiteistä välittämättä.
Lopuksi
1900-luvun alussa isorokko oli edelleen vaarallisimpia tartuntatauteja, ja sen tuomat kauhut tunnettiin. Vaikka lehmärokkorokotteet olivat vähentäneet kuolleisuutta, erityisesti suurten ihmismassojen liikkuvuuden myötä oli mahdollisuus sairastua vuosituhansien ajan tuhoa kylväneeseen variolaan.
Suomen sisällissota oli osa ensimmäistä maailmansotaa, joka toi mukanaan omat ongelmansa, mikä vaikutti ihmisten kiinnostuksiin rokottautua. Myös rokoteaineesta oli pulaa. Sisällissodan vankileireillä oli ahtaat, huonot ja epähygieeniset olot, ja elintarvikepulasta kärsittiin. Kaikki nämä yhdessä loivat otollisen alustan tartuntatautien leviämiselle. Isorokko ei suinkaan ollut ainoa tauti, jota vastaan taisteltiin – myös muut perinteiset kulkutaudit sekä maailmalta Suomeen saapunut espanjantauti nostivat kuolleisuuslukuja.
Isorokko on hiljalleen hävinnyt ihmisten muistoista, ja uudet taudit ovat tulleet tilalle. Viimeinen isorokkoepidemia koettiin Suomessa vuonna 1936, jolloin myös ihonalaiset rokotteet yleistyivät. Yksittäisiä isorokkotapauksia sattui satunnaisesti aina 1940-luvulle saakka, jolloin tauti oli käytännössä kadonnut Suomesta. Isorokkorokotuksia jaettiin suomalaisille 1970-luvulle asti, ja 1980-luvulla isorokko julistettiin Maailman terveysjärjestön toimesta ensimmäiseksi taudiksi, joka pystyttiin hävittämään maailmasta rokotteiden avulla.
Lähteet ja kirjallisuus
Etelä-Suomi 06.06.1918 no 25. Kansalliskirjaston digiarkisto.
Haminan lehti 11.06.1918 no 25. Kansalliskirjaston digiarkisto.
Hanski, Jari: Pandemioiden aika: Tappavat epidemiat Suomessa. SKS Kirjat, 2024.
Itä-Suomen Työmies 07.06.1918 no 47. Kansalliskirjaston digiarkisto.
Ihmiskunnan tautinen historia: Ihmiskunnan tautinen historia – Apteekkari.
Karjalan Aamulehti 09.06.1918 no 53. Kansalliskirjaston digiarkisto.
Lauri, Mira. ”Rokotuksen vastustajain työ yksinomaan vahingoksi kansamme terveydelle!” Isorokkokeskustelua kotimaisissa sanomalehdissä 1910–1936. Pro gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto, 2023.
Mäkelä, Pentti. Vuosien 1917–1919 kulkutaudit, espanjantauti ja vankileirikatastrofi. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 16/2007. Saatavilla verkossa.
Raahen Sanomat 20.07.1918 no 78. Kansalliskirjaston digiarkisto.
Vaasa 10.07.1918 no 120. Kansalliskirjaston digiarkisto.
Valtiopäivien istunnot 15.05.1918 no 2 II istunnot 49–101. Kansalliskirjaston digiarkisto.
