Suomen sisällissota vuonna 1918 ei ollut vain miesten sotaa, vaan se kosketti naisia monin eri tavoin. Naiset joutuivat lähettämään sotaan miehiään, isiään, veljiään ja poikiaan. Lähteneiden kohtalosta koettiin syvää huolta ja kotona jouduttiin tulemaan toimeen ilman näiden työpanosta. Näiden uusien kotona kasaantuneiden velvollisuuksien lisäksi sota muutti naisten rooleja myös muilla tavoin. Osa naisista intoutui oman puolensa aatteesta ja päätti lähteä tukemaan armeijan toimintaa eri tavoin. Tätä tapahtui sekä valkoisella että punaisella puolella.
Valkoiset naiset
Suojeluskuntien yhteyteen oli syksyllä 1917 perustettu naisosastoja, joiden tarkoituksen oli huolehtia miesten harjoitusten muonituksesta. Talvella naisosastoille alettiin antaa myös sairaanhoitokoulutusta. Sisällissodan syttyessä muonituskokemusta ja sairaanhoitotaitoa omaavia naisia tarvittiin valkoisen armeijan mukaan rintamalle. Osa heistä lähtikin suojeluskuntalaisten mukana, mutta heitä tarvittiin myös rintaman takaisissa sairaaloissa ja siviilialueilla muonittajina sotilaiden siirtyessä suurina joukkoina etappipisteeltä toiselle.
Sodan alussa naisten toiminta oli nimenomaan paikallisten aktiivien toimintaa. Helmikuussa se kuitenkin alkoi systematisoitua valtakunnallisen intendentuurilaitoksen perustamisen myötä. Naisia kutsuttiin sanomalehdissä osallistumaan heille sopivaan isänmaalliseen työhön, joita olivat majoitus, muonitus, vaatetus ja sairaanhoito. Naiset tekivät myös erilaisia sihteerin tehtäviä. Myös lipun ompeleminen kuului naisille ja se oli suoranainen kunniatehtävä. Taisteluiden alkaessa naisten vastuulle tuli henkisesti raskas ruumiiden peseminen ja saattaminen hautaan. Sairaalassa tarvetta oli myös lukuisille apulaisille:
Ei ollut tarpeeksi koulutettuja hoitajattaria, ja sen tähden otettiin joukko apulaisia. Muutamat heistä toimivat haavoittuneiden lohduttavina ja rohkaisevina sisarina. Oli avustettava ruokatarjoilussa, kammattava ja pestävä sairaat ja toimitettava heidän asioitaan. Oli hoidettava joku vekseli, tehtävä ostoksia ja hankittava sanomalehtiä ja kirjoja. Ennen kaikkea oli hoidettava sairaiden kirjeenvaihto.
Valkoinen kirja 1928, s. 195
Kun valkoiset huomasivat, ettei kapinoivia punaisia saatukaan kuriin pelkillä vapaaehtoisilla suojeluskuntajoukoilla, antoi hallitus 18.2.1918 julistuksen. Siinä kutsuttiin jokainen asevelvollisuusiässä oleva lainkuuliainen kansalainen aseisiin isänmaan puolustamiseksi. Tätä julistusta tulkittiin tavalla, jota hallitus ei ollut odottanut. Pelkkään ruuanlaittoon ja ompeluun kyllästyneet nuoret naiset ilmoittautuivat halukkaiksi asepalvelukseen. Sekä Savossa että Pohjanmaalla nuoret naiset pyysivät päästä asekoulutukseen. Valkoisen armeijan ylipäällikkö Mannerheim torjui nämä ajatukset heti alkuunsa ja totesi sairaanhoidon ja huollon kuuluvan naisille ja taistelemisen olevan ”miehen yksinomaisena oikeutena ja velvollisuutena”. Myös porvarilliset naisyhdistykset ilmaisivat yhtenäisen vastustavan kantansa sanomalehdissä todeten olevan häpeällistä Suomen naisille, jos he ajattelemattomuuttaan tai seikkailunhalusta ryhtyisivät perustamaan naissotilasjoukkoja Venäjän malliin. Tämän jälkeen jo muodostuneet naisten pienet joukot hajotettiin ja koulutuksesta luovuttiin. Muutama yksittäinen nainen onnistui pääsemään miesten mukana rintamalle asetta kantaen. He olivat kuitenkin poikkeustapauksia ja virallisen kannan mukaan heidän toimintansa oli kiellettyä.
Naisten toimintaedellytyksiin vaikutti oleellisesti se, kummalla puolella rintamaa he olivat. Punaisten vallassaan pitämässä eteläisessä Suomessa valkoisia tukevien naisten tarvitsi toimia salassa. Tällöin oli tarvetta myös naispuolisille vakoojille ja salakuljettajille. Näissä harvinaisemmissa tehtävissä kunnostautuivat erityisesti nuoret naisylioppilaat. Kuuluisimmaksi naissalakuljettajaksi nousi sisällissodan jälkeen Verna Eriksson.
Sisällissodan aikana 24-vuotias Verna Eriksson halusi osallistua toimintaan valkoisen armeijan tukemiseksi. Tämä Helsingin yliopistossa fysiikkaa ja kemiaa opiskeleva teekkari ei tyytynyt salassa kutomaan lapasia tai sukkia punaisten miehittämässä kaupungissa, vaan halusi tehdä jotain rohkeampaa ja röyhkeän uskaliasta. Verna ryhtyi salakuljettamaan aseita ja patruunoita yhdessä opiskelutoverinsa Salme Setälän kanssa.
Heidän toimintansa oli erittäin riskialtista ja he eivät kertoneet siitä edes perheenjäsenilleen. Toiminta oli ehdottoman salaista ja toimeksiannoissa käytettiinkin salanimiä. Verna totteli nimeä Peija. Nuoret naiset harjoittivat salakuljetusta piilottamalla asevarusteita talvivaatteidensa alle tai lastenvaunuihin ja kuljettivat niitä uskaliaasti päivänvalossa aivan punakaartilaisten ja venäläisten sotilaiden silmien alla. Kukaan aseita salakuljettaneista opiskelijatytöistä ei tiettävästi jäänyt tästä toiminnasta kiinni.
Sodan päätyttyä sekä Verna että Salme saivat Mannerheimin myöntämän vapauden ristin tunnustuksena isänmaan puolesta tehdystä urhoollisesta työstä. Vernan tarina sai kuitenkin surullisen lopun jo samana syksynä, sillä hän menehtyi 16.10.1918 syöpään.
Valkoisille naisille ei maksettu palkkaa heidän suorittamastaan työstä. Yleensä he olivat taustaltaan hyvin toimeentulevista perheistä, jolloin rahallinen korvaus ei ollut välttämätöntä. Tämä osoittaakin sen, että valkoisella puolella naiset osallistuivat toimintaan aatteen innoittamina.
Punaiset naiset
Tammi-helmikuun vaihteessa 1918 punakaarti kutsui naisia aivan samoihin huolto- ja sairaanhoitotehtäviin kuin valkoisella puolella. Vallattuaan Helsingin punakaarti oli ottanut haltuunsa Suomen pankin ja se lupasi maksaa sekä sotilaille että armeijaa tukeville naisille työstä palkkaa. Palkat olivat korkeita ja esimerkiksi osuuskaupan konttorista punakaartin muonituskomitean rahastonhoitajaksi siirtynyt nainen sai kaksinkertaista palkkaa uudessa pestissään.
Syynä punakaartin työn houkuttelevuuteen oli myös se, että sodan sytyttyä monet teollisuuslaitokset joutuivat lopettamaan toimintansa ja naiset olivat jääneet työttömiksi. Hyväpalkkaisia töitä olikin tavoittelemassa tuhansia naisia ja töitä ei riittänyt kaikille. Punaisten johto teki päätöksen, että töitä tulisi tarjota ensisijaisesti niille naisille, jotka olivat jo pitempään olleet työväenliikkeen jäseniä ja palkita heitä uskollisuudesta aatteelle. Aatteellinen innostus olikin myös useilla rahan ohella syynä kaartin toiminnan tukemiseen. Myös oma perhe saattoi yllyttää lähtemään kaartiin töihin, sillä tavallisesti huolto- ja sairaanhoitotehtävissä toimineiden naisten miespuoliset perheenjäsenet olivat mukana kaartissa sotilaina.
Punaisella puolella naisia kelpuutettiin myös arvostettuihin hallinnollisiin tehtäviin. Esimerkiksi Hanna Karhinen ja Hilja Pärssinen toimivat Suomen kansanvaltuuskunnassa, joka oli punaisten vallankumouksellinen hallitus. Naisia toimi myös paikallisissa punaisissa vallankumousoikeuksissa, jotka ottivat hoitaakseen raastuvan- ja kihlakunnanoikeuksien tehtäviä punaisten valtaamilla alueilla.
Toini Wälläri kertoo liittymisestään punakaartiin sairaanhoitajaksi. Lähde: Työväen Arkisto.
Monet nuoret naiset jäivät ilman haluttuja punakaartin töitä. Heidän keskuudessaan virisi ajatus, että he voisivat osallistua kaartin toimintaan myös tarttumalla miesten tavoin aseisiin. Olihan Venäjälläkin ollut naissotilaita, joten esikuvaa ei tarvinnut etsiä kovin kaukaa. Punaisten johdossa ei pidetty ajatuksesta ja myös sosialidemokraattisten naisten yhdistykset vastustivat naiskaarteja jyrkästi. Virallisessa päätöksenteossa jahkailtiin kuitenkin niin kauan, että ensimmäiset naiskaartit oli jo ehditty perustaa, kun Suomen työväen pääneuvosto 2.3.1918 kielsi naisten aseistamisen. Niinpä kansanvaltuuskunta teki asiaa harkittuaan kompromissin, että jo perustettuja naiskaarteja ei hajotettaisi, vaan ne pidettäisiin reservissä. Naisia käytettiin aluksi vartiointitehtäviin, mutta sodan edetessä ja kääntyessä punaisille tappiolliseksi myös naiset kelpasivat rintamalle ja naiskaarteja perustettiin lisää jo maaliskuun aikana.
Kaikkiaan noin 30 naiskaartiin liittyi arviolta 2400 naista, mutta kaikki heistä eivät osallistuneet taisteluihin. Lisäksi on arvioitu noin 200 naisen tarttuneen aseeseen muun toimensa ohessa, erityisesti perääntymisvaiheessa. Naiskaartilaiset olivat hyvin nuoria, vain vajaa kolmannes heistä oli yli 20-vuotiaita. Nuorimmat olivat vasta 13-vuotiaita lapsia. Juuri nuoruuden kiihko ja innostus kannustivat nuoria naisia liittymään kaartiin, kannattamaan punaista aatetta ja uhmaamaan vanhoja sovinnaisia tapoja ja odotuksia. Naiskaartilaisten merkitys itse taisteluissa ei ollut kovin merkittävä heidän suhteellisen pienen lukumääränsä vuoksi, koska punakaartin kokonaisvahvuus oli noin 100 000. Naisten osallistumisella oli kuitenkin symbolinen merkitys ja varsinkin sodan loppuvaiheessa korostettiin, että miehet eivät voi perääntyä, jos naisetkin uskaltavat pitää paikkansa rintamalla.
Taisteluissa naissotilaita kuoli noin 60 ja huollossa ja sairaanhoidossa toimineita naisia arviolta 70. Taisteluiden jälkeen aseellisia naisia teloitettiin 260 ja muita punaisia naisia 190. Nämä luvut eivät ole tarkkoja, sillä aivan kaikkia vainajia ei välttämättä ole koskaan löydetty.
Pakeneminen kohti itää ja naiset vankileireillä
Kun tappio näytti selvältä, lähtivät punaiset pakenemaan kohti itää tarkoituksenaan päästä rajan yli Neuvosto-Venäjän puolelle. Pitkiin pakokollonnoihin liittyi myös naisia ja lapsia, sillä monet sotilaat ottivat mukaansa koko perheen, koska paluu kotimaahan näytti hyvin epävarmalta. Pakenijoiden joukossa oli siis sekä punakaartin palkkalistoilla olleita naisia että naisia, jotka olivat matkalla pelkästään miestään seuraavina pakolaisina. Osa matkalaisista ehti paeta rajan yli, mutta valtaosa jäi valkoisten vangiksi toukokuun alussa. Suuri vankisuma jäi kiinni Lahden edustalla ja tuolla Fellmannin pellolla pidettiin yli 20 000 vankia muutaman päivän ajan, kunnes heitä alettiin siirtää vankileireille. Eri puolella Suomea punaisiksi epäiltyjä henkilöitä jäi kiinni noin 80 000.
Vankileireillä naiset joutuivat odottamaan oman asiansa käsittelyä yleensä kahdesta viikosta jopa yli neljään kuukauteen. Esitutkinnan aikana pyrittiin määrittelemään vangin vaarallisuusaste ja harmittomimmat lähetettiin kotipaikkakunnilleen odottamaan oikeuskäsittelyään. Vakavammista rikoksista epäiltyjä pidettiin vangittuina ja heistä pyydettiin kotipaikkakunnalta lisätietoja. Vankileireillä olot olivat kurjat. Tilat olivat ahtaat ja peseytymismahdollisuudet heikot, jolloin syöpäläiset ja niiden tuomat taudit levisivät nopeasti. Ravintotilanne oli leireillä ala-arvoinen, joten nälän heikentämät vangit olivat alttiita sairastumaan ja kuolivat sellaisiinkin sairauksiin, joihin normaalioloissa eivät olisi menehtyneet.
Naiset selviytyivät vankileireillä kuitenkin huomattavasti miehiä paremmin ja kuolleisuus oli heidän joukossaan vähäistä. Tähän on useita syitä. Ensinnäkin naisten on arvioitu pitäneen parempaa huolta hygieniastaan. Lisäksi naisten kaloritarve oli miehiä pienempi ja useilla heistä oli mahdollisuus päästä leireillä töihin esimerkiksi keittiöön, mistä sai palkaksi ylimääräisen ruoka-annoksen. Naisten tiedetään olleen myös keskenään solidaarisia ja jakaneen saamiaan ylimääräisiä ruoka-annoksia vankitovereilleen. Naiset olivat usein leireillä neuvokkaita ja pyrkivät parantamaan tilannettaan vetoamalla vartijoiden hyväntahtoisuuteen ja tarvittaessa liittoutumalla vihollisen kanssa. Olot eri vankileireillä vaihtelivat hyvinkin paljon riippuen vartijoiden asenteesta; jotkut heistä pyrkivät auttamaan, toiset taas olivat hyvin ankaria.
Punakaartin ensiapujoukoissa toiminut lempääläläinen elli Nurminen kuvailee Hennalan ja Hämeenlinnan vankileirien arkea. Lähde: Työväen Arkisto.
Sodan jälkeen
Ennennäkemättömän suuren vankimäärän vuoksi Suomeen perustettiin eri puolille maata 145 valtiorikosoikeutta jakamaan punaisille tuomioita. Oikeuden eteen päätyi 75 575 henkilöä, joista naisia oli 5533. Naisten tuomiot olivat pääosin lieviä. Useampi kuin joka neljäs vapautettiin kokonaan syytteistä. Heidän katsottiin joko olleen täysin syyttömiä pakolaisia tai avustaneen punakaartia niin vähäisissä määrin, ettei tuomiota katsottu aiheelliseksi. Laki ei kuitenkaan ollut kaikille sama, jotkut valtiorikosoikeudet olivat tuomioissaan ankarampia kuin toiset. Valtaosa naisista tuomittiin avunannosta valtiopetokseen ja yleisimmin rangaistuksena oli ehdollinen 2-3 vuoden tuomio. Heidät laskettiin siis vapaaksi, mutta heidän piti elää nuhteettomasti seuraavan viiden vuoden ajan, jotta vankeustuomio ei astuisi voimaan. Vain yksi nainen tuomittiin oikeudessa kuolemanrangaistukseen, mutta hänetkin ehdittiin armahtaa ennen tuomion astumista voimaan. Kaikki valtiorikosoikeudessa langettavan tuomion saaneet menettivät myös kansalaisoikeutensa määräajaksi. Tämä tarkoitti muun muassa äänioikeuden menettämistä.
Punaisia naisia ei tuomittu vain oikeudessa. Myös valkoinen ympäröivä yhteisö tuomitsi heidät sodan jälkeen ja varsinkin pienemmillä paikkakunnilla paluu arkeen oli vaikeaa. Siellä kaikki tiesivät toistensa poliittisen värin ja kapinnallista toimintaa oli vaikea antaa anteeksi. Varsinkin taloissa piikoina ja palvelijattarina olleita naisia karsastettiin ja heitä ei useinkaan suostuttu ottamaan enää takaisin töihin samaan taloon. Työpaikkailmoituksissa korostettiin kesällä ja syksyllä 1918, ettei ”punikkeja” haluta palkata. Tehtaisiin palaaminen oli helpompaa, sinne kaivattiin ammattitaitoisia työntekijöitä.
