Kun nimeämme historiallisia tapahtumia, nimivalinnat heijastavat pyrkimystä tuoda esille tapahtumien olennaiset piirteet. Mikä on olennaista, riippuu puolestaan nimen antajasta: esimerkiksi Suomen vuoden 1918 tapahtumiin on viitattu historian saatossa sellaisilla nimillä kuin ”vapaustaistelu”, ”vapaussota”, ”veljessota”, ”kapina”, ”vallankumous”, ”kansalaissota”, ”luokkasota” ja ”sisällissota”, jotka kaikki tukevat erilaista tulkintaa sodan juurisyistä, kokemuksesta ja merkityksestä.
Vuoden 1918 nimien nousut ja laskut eri aikakausina sopivat yhteen sanonnan kanssa: ”Jokainen sukupolvi kirjoittaa historian uudelleen.” Sodan nimien suosio vaihtelee paitsi aikaa myöten myös samassa ajassa ja paikassa elävien ihmisten välillä. Tutkimuksessa on todettu esimerkiksi poliittisen vakaumuksen vaikuttavan sodasta käytetyn nimen valintaan – oikealle kallistuvat ihmiset ovat perinteisesti suosineet ”vapaussota”-termiä, kun taas ”luokkasota” on ollut enemmän laitavasemmiston suosiossa.
Eroja löytyy myös tieteellisen tiedon ja yleisen kansalaisymmärryksen välillä. Tuorein tieteellinen ymmärrys on välittynyt kouluopetuksen kautta nuorempien sukupolvien historiatietoisuuteen, kun taas vanhempien ikäluokkien tiedot voivat nojata vanhentuneisiin tutkimustraditioihin. Lisäksi suvuilla on omat tarinansa vuodesta 1918, joissa tärkeintä on perheenjäsenten henkilökohtainen muistaminen toisin kuin tieteellisessä tutkimuksessa, jossa tavoitteena on asettaa yksittäiset ihmiskohtalot osaksi suurempaa historiallista kontekstia.
Aikalaisymmärrys
Vuoden 1918 sodan nimillä on useita historiallisia kerrostumia, joista vanhin liittyy suoraan sodan välittömään aikalaisymmärrykseen. Sekä ”kansalaissodasta” että ”veljessodasta” puhuttiin sanomalehdistössä yli puoluerajojen jo ennen sotaa vuonna 1917, viitaten erityisesti ulkomaille Venäjän ja Kiinan tapahtumiin, mutta ”sisällissodan” vaaran Suomessa mainitsivat lähinnä sosialistit. Kaikki kolme nimitystä – ”kansalaissota”, ”veljessota” ja ”sisällissota” – sisälsivät ajatuksen yhden maan kansalaisista tappamassa toinen toisiaan. Kun sota sitten puhkesi, sekä punaiset että valkoiset käyttivät toistuvasti ”vapaustaistelua”, erityisesti kaatuneiden muistamisen yhteydessä. ”Vapaus” viittasi punaisilla työläisten vapauteen ylempien luokkien taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta sorrosta, kun taas valkoisille kyse oli isänmaan vapaudesta.
Sodan aikana tapahtui myös nimien erkaantumista osapuolten välillä. Erityisesti valkoisille tärkeällä tukialueella Etelä-Pohjanmaalla vakiintui nimeksi ”vapaussota”, joka esitti sodan taisteluna suomalaisten vapauden puolesta venäläisiä vastaan. Sosialistisella puolella suosittuja olivat ”työväen vallankumous” ja ”luokkasota”, joista edellinen viittasi sodan viralliseen nimitykseen punaisella puolella ja jälkimmäinen korosti luokkaeroja sodan syynä.
Kun sota sitten puhkesi, sekä punaiset että valkoiset käyttivät toistuvasti termiä ”vapaustaistelu”. ”Vapaus” viittasi punaisilla työläisten vapauteen ylempien luokkien taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta sorrosta, kun taas valkoisille kyse oli isänmaan vapaudesta.
Varsinainen sota oli ohi vain kolmessa kuukaudessa. Heti sodan jälkeen punaisen vallan aika nimettiin porvarillisessa lehdistössä ”hirmuvallaksi” ja ”mielivallaksi”. Sosialistien käyttämät nimet menettivät suosiotaan. Epäonnistunut ”vallankumous” muuttui ”kapinaksi”, ja ”luokkasota”-tulkintaa piti yllä lähinnä kommunistinen liike, jonka perustivat Venäjälle paenneet vallankumoukselliset.
Eduskuntakeskusteluissa vuosina 1919–1939 eniten sodasta käytetyt nimet olivat ”kansalaissota” ja ”vapaussota”, joista jälkimmäisestä muodostui vuoden 1918 virallinen termi esimerkiksi lainsäädännön yhteydessä. Termiä joutuivat käyttämään myös uudelleen perustetun Sosialidemokraattisen Puolueen (SDP) kansanedustajat kritisoidessaan eläkkeitä ja avustuksia, jotka oli rajattu vain valkoisella puolella taistelleille. Usein sosialistit halusivat kirjata eduskunnan pöytäkirjaan lainausmerkit ilmausta käyttäessään.
Kaikista aktiivisin ”vapaussodan” muistelija eduskunnassa oli äärioikeistolainen Isänmaallinen kansanliike (IKL), joka koki jatkavansa suoraan sodan valkoisen puolen perintöä. Sosialidemokraattien ymmärryksessä sota oli ensisijaisesti ”kansalaissota”, kun taas laitavasemmiston pienpuolueet puhuivat mielellään ”luokkasodasta” ennen lopullista lakkauttamistaan kommunistilakien nojalla vuonna 1930.
Kaiken kaikkiaan ennen toista maailmansotaa vuoden 1918 tulkintaa hallitsi selkeästi vapaussotakertomus, mutta Suomen nuoressa parlamentaarisessa demokratiassa oli käytössä samanaikaisesti useita eri nimiä, jotka kaikki välittivät omanlaisensa historiallisen kokemuksen. Kun ajallinen etäisyys tapahtumiin oli vielä lyhyt, voimakas samaistuminen jompaankumpaan osapuoleen oli tyypillisin tapa käsitellä vuotta 1918.
Myös akateemista historiantutkimusta luonnehti vahva halu puolustaa ja oikeuttaa sodassa tehtyjä valintoja, lähes poikkeuksetta valkoisesta näkökulmasta, sillä suurin osa historiantutkijoista ja muusta sivistyneistöstä samaistui sodan voittajiin.
Sosialidemokraattien (SDP) kansanedustaja K. H. Wiikin puheenvuoro eduskunnassa 16.12.1936:
”Kylmästi eduskunta on joka kerran hylännyt ne aloitteet, jotka on tehty punaisten sotainvaliidien avustamiseksi, ja samat henkilöt saattavat puhua kauniita sanoja kansamme eheyttämisestä ja lausua toivomuksia siitä, että näissä asioissa saataisiin aikaan yksimielinen päätös. Uutta on tällä kertaa kysymys jääkäreille annettavista eläkkeistä. Jääkärit, kuten tiedetään, menivät Saksaan tarkoituksessa saada sotilaallista kasvatusta palatakseen sitten Suomeen taistelemaan Suomen vapauttamiseksi Venäjän vallasta [Eduskunnasta: Se oli hyvä asia!]. Tämä päämäärä elähytti heitä kaikkia.
He olivat hyvinä tovereina keskenään, puolueriitoja ei ollut. Sitten kävikin niin, että heidän edellyttämäänsä tilannetta ei syntynyt. Heidän enemmistönsä joutui ottamaan osaa sotaan, joka itse asiassa oli kansalaissotaa. He arvelivat, ainakin useat, että se juuri oli se vapaussota, johon he olivat valmistautuneet [Eduskunnasta: Niinhän se olikin!]. Osa kieltäytyi lähtemästä Suomeen. He olivat arvattavasti saaneet täydellisemmät tiedot Suomessa vallitsevasta tilanteesta.”
Isänmaallisen kansanliikkeen (IKL) kansanedustaja Hilja Riipisen puheenvuoro eduskunnassa 16.12.1936:
”Minun täytyy paheksuen merkitä eduskunnan pöytäkirjaan, että on suorastaan tämän valtakunnan loukkaamista se ed. Wiikin toistuva väite, että meidän vapaussotamme olisi ollut jotakin muuta, kuin mitä se todella oli [Vasemmalta: Kansalaissota!]. Se aina uudestaan ja uudestaan tuodaan täällä esille, siitä puhutaan vasemmiston taholta suurissa kansalaiskokouksissa, jos missä, opetetaan kansalle, kirjoitetaan vasemmiston lehdissä sellaista, joka on historian vääristelyä. Minusta sen pitäisi vähitellen loppua. 1918 meillä oli punakapina ja vapaussota, sitä ei voi muuksi muuttaa, vaikka ed. Wiik sitä täällä sata kertaa yrittäisi.”
Tieteellinen ymmärrys: vapaussodasta kansalaissodan kautta sisällissotaan
”Vapaussodasta” ilmestyi valtava määrä historiallisia teoksia 1920-luvulla. Pelkästään kaksi suurinta kirjasarjaa (kuusiosainen Suomen vapaussota vuonna 1918 ja kahdeksanosainen Suomen vapaussota) kattoivat yhteensä noin 6500 sivua. Sotahistorioitsija J. O. Hannulan Suomen vapaussodan historia (1933) sai voimakkaimman jälkivaikutuksen lukuisina uusintapainoksina, ja sitä käytettiin myös koulun oppikirjana.
Alkuperäisen vapaussotatulkinnan ytimessä oli ajatus suomalaisten pitkäaikaisesta ja johdonmukaisesta taistelusta valtiollisen itsenäisyyden puolesta, joka sitten huipentui ”vapaussotaan”. Historialliset mutkat vedettiin suoriksi, kun keskityttiin sodan yhden lopputuloksen, Suomen kansallisen vapauden, korostamiseen. Tästä tirkistysaukosta valikoitiin vapaussotatulkintaan parhaiten yhteensopivat tekijät. Tulkinnassa saksalaisten rooli sai vain pienen merkityksen, kun taas suomalaisten jääkäreiden merkitystä korostettiin, tosin irrallaan ensimmäisen maailmansodan laajemmasta kontekstista ja yhdistettynä kansalliseen taistelukertomukseen.
Erityisesti sosialidemokraattien suosima ”kansalaissota”-tulkinta puolestaan keskittyi aluksi sodan toiseen keskeiseen lopputulokseen eli sen lukuisiin uhreihin. Punaisen puolen avainkokemus – läheisten kuolema sodan päätyttyä teloituksissa ja vankileireillä – oli sivuutettu ”vapaussodan” kuvauksissa tai mainittu korkeintaan alaviitteissä. Varsinaisessa historiantutkimuksessa punaisen puolen ymmärtäminen oli vähäistä ennen 1960-lukua, joskin yksittäisissä teoksissa, esimerkiksi sosialidemokraattisen kansanedustajan ja historiantutkijan Väinö Voionmaan Tampereen historiassa IV (1935) tuotiin esille työväen mielialoja ennen sotaa.
1960-luku merkitsi käännekohtaa, jolloin vapaussotatulkinnan ylivalta alkoi murtua.
Suomen johtavassa historiantutkimuksen julkaisussa, Historiallisessa Aikakauskirjassa, arvostelija kiinnitti erityistä huomiota siihen, että tekijä käytti rinnan nimityksiä ”kansalaissota”, ”sisällissota” ja ”kapinaliike”. Juhani Paasivirran neutraalisti otsikoitu tutkimus Suomi vuonna 1918 (1957) ei vielä muuttanut akateemista tulkintaa vapaussodasta kansalaissotaan, mutta kirjailija Väinö Linnan romaanitrilogian Täällä Pohjantähden alla toinen osa käänsi suuren virran. Itse asiassa Linna oli perehtynyt huolellisesti Paasivirran teokseen, joka oli ensimmäisiä yrityksiä kuvata tasapainoisesti molempien osapuolten näkökulmaa ja jossa muun muassa käytettiin myöhemmin vakiintunutta ”sisällissota”-termiä, josta Paasivirralle tuli moitteita vielä 1950-luvulla.
Linnan kuvauksessa monet vapaussotatulkinnan keskeiset piirteet haastettiin: työläiset eivät olleet harhaanjohdettuja hölmöjä tai venäläisten kätyreitä vaan itsenäisinä toimijoita, joilla oli omat motiivinsa. Toisaalta sekä Linnan omassa että sitä seuranneissa ”kansalaissota”-tulkinnoissa valkoisen osapuolen näkökulman avaaminen jäi vajavaiseksi.
Vaikka monet akateemiset historiantutkijat kritisoivat Linnan tulkintaa, 1960-luku merkitsi käännekohtaa, jolloin vapaussotatulkinnan ylivalta alkoi murtua. Tärkeimpiä tieteellisiä teoksia olivat Jaakko Paavolaisen uraa uurtaneet tutkimukset vuoden 1918 poliittisesta väkivallasta. Paavolaisen laskujen mukaan valkoinen terrori oli ilmiönä huomattavasti punaista laajempi johtuen siitä, että valkoiset voittivat sodan. Myöhemmin Marko Tikan väitöskirja (2004) täsmensi edelleen kuvaa valkoisesta terrorista osoittaen, ettei terrori ollut lähtöisin pahoista poikkeusyksilöistä, kuten Paavolainen oli esittänyt, vaan kuului sodankäynnin yleiseen logiikkaan. Paavolainen käsitteellisti vuoden 1918 ”kansallisena murhenäytelmänä”, kun taas uuden sukupolven tutkijat, kuten Tikka, käyttivät johdonmukaisesti termiä ”sisällissota”.
Jos nimien suosiota mitataan Historiallinen Aikakauskirjassa, näyttää siltä, että ”vapaussota” ja ”kansalaissota” kävivät tasaväkistä taistelua aina 1990-luvulle saakka, jolloin ”sisällissota” ohitti molemmat. Tässä murroksessa avainasemassa oli Heikki Ylikangas, jonka Tie Tampereelle (1993) kyseenalaisti vapaussotatulkinnan oletuksen, että pohjalaiset olisivat olleet taistelemassa venäläisiä bolsevikkeja vastaan. Aina 1990-luvulle saakka vuoteen 1918 kohdistunut historiantutkimus, mukaan lukien valtion rahoittamat suuret projektit, kuten Punaisen Suomen historia, kuusi teosta 1982–1986 ja Itsenäistymisen vuodet, kolme teosta, 1992–1993, lähestyivät aihetta joko valkoisesta tai punaisesta näkökulmasta, mutta Ylikankaan puolustama termi ”sisällissota” merkitsi irtiottoa suorasta kytköksestä sodan osapuoliin.
Sisällissodassa suomalaiset taistelivat suomalaisia vastaan. Tällä nimellä suomalaiset historiantutkijat useimmiten viittaavat vuoden 1918 tapahtumiin nykyään, ja osallistuessaan kansainvälisiin keskusteluihin sisällissotien historiasta käännökseksi on vakiintunut ”civil war”. Englanninkielisissä tutkimuksessa kuten Anthony Uptonin ja Risto Alapuron tulkinnoissa on käytetty myös termiä ”revolution”, joka korostaa sitä, että sodassa taisteltiin nimenomaan valtiollisesta vallasta.
Suomalaisten nykyinen ymmärrys?
Kun suomalaisten käsityksiä vuoden 1918 sodasta tutkittiin edellisen kerran systemaattisesti vuonna 2009, kolme nimeä erottautui selkeästi yli muiden: ”sisällissota” (34,5 % vastauksista), ”kansalaissota” (28 %) ja ”vapaussota” (17 %). ”Sisällisota” oli ylivoimaisesti suosituin termi nuorten eli 15–29-vuotiaiden keskuudessa yli 60 %:n osuudellaan. Näyttää siltä, että tieteellinen ymmärrys ja kansalaisten ymmärrys ovat lähentyneet viime vuosikymmenten aikana, ainakin vuodesta 1918 käytettyjen nimien saralla.
Vaikeampi kysymys on se, ovatko suomalaisten tulkinnat vuoden 1918 tapahtumista lähentyneet toisiaan? Sodan monista perusfaktoista, kuten milloin taistelut alkoivat tai kuinka paljon punaisia ja valkoisia kuoli, on saavutettu konsensus, mutta keskustelu sodan tärkeimmistä syistä tai väkivallan motiiveista jatkuu edelleen, mikä kuuluu terveen historiantutkimuksen ja demokratian olemukseen. Ainakin kaikkein yksipuolisimmat valkoiset ja punaiset tulkinnat ovat pitkälti kadonneet sekä historiantutkimuksesta että kansalaisten historiatietoisuudesta.
Vuoden 2009 kyselytutkimuksen mukaan suosituin väite vuodesta 1918 oli se, että ”kaikki osapuolet, punaiset ja valkoiset, taistelivat sodassa hyväksi kokemansa järjestelmän puolesta”. Vaikka väite ei kerro juuri mitään itse historiallisesta todellisuudesta – luonnollisesti taistelijoilla on aina joku syy taistella –, väitteen suosio kertoo siitä, että nykysuomalaiset ovat valmiit hyväksymään menneisyyden moniulotteisuuden ilman älyllisesti laiskaa jakoa hyviin ja pahoihin suomalaisiin.
Lähde- ja kirjallisuusluettelo
Eduskunnan puheenvuorot, 1919–1939, Parlamenttisampo, https://parlamenttisampo.fi/fi/
Helsingin Sanomat, 1917–1918, https://digi.kansalliskirjasto.fi/opendata
Historiallinen Aikakauskirja, 1920–2023, https://digi.kansalliskirjasto.fi/ ja https://journal.fi/haik/issue/archive
Ilkka, 1917–1918, https://digi.kansalliskirjasto.fi/opendata
Työmies, 1917–1918, https://digi.kansalliskirjasto.fi/opendata
Uusi Suometar, 1917–1918, https://digi.kansalliskirjasto.fi/opendata
Alapuro, Risto, 1988. State and Revolution in Finland. University of California Press.
Donner, Kai et al. (toim.), 1921–27. Suomen vapaussota. Osat 1–8. Gummerus.
Haapala, Pertti, 2009. “Sota ja sen nimet.” Teoksessa Sisällissodan pikkujättiläinen. Pertti Haapala & Tuomas Hoppu (toim.). WSOY.
Hannula, J. O., 1933. Suomen vapaussodan historia. Osat 1–6. WSOY.
Hentilä, Seppo, 2018. Vuoden 1918 pitkät varjot. Muistamisen historia ja politiikka. Siltala.
Ignatius, Hannes et al. (toim.), 1921–25. Suomen vapaussota vuonna 1918. Otava.
Lappalainen, Jussi et al., 1981–1986. Punaisen Suomen historia 1918. Osat 1–6. Valtion painatuskeskus.
Linna, Väinö, 1960. Täällä Pohjantähden alla 2. WSOY.
Manninen, Ohto et al. (toim.), 1992–93. Itsenäistymisen vuodet 1917–1920. Osat 1–3. VAPK-Kustannus.
Manninen, Turo, 1982. Vapaustaistelu, kansalaissota ja kapina. Taistelun luonne valkoisten sotapropagandassa vuonna 1918. Jyväskylän yliopisto.
Paasivirta, Juhani, 1957. Suomi vuonna 1918. WSOY.
Paavolainen, Jaakko, 1966. Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918, osa 1. Punainen terrori. Tammi.
Paavolainen, Jaakko, 1967. Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918, osa 2. Valkoinen terrori. Tammi.
Paavolainen, Jaakko, 1971. Vankileirit Suomessa 1918. Tammi.
Tikka, Marko. 2004. Kenttäoikeudet. Välittömät rankaisutoimet Suomen sisällissodassa 1918. SKS.
Tikka, Marko, 2018. ”Hitaasti koottu palapeli: Suomen sisällissota historiankirjoituksessa.” Historiallinen Aikakauskirja, 116(2), 118–125. https://doi.org/10.54331/haik.140507
Torsti, Pilvi, 2012. Suomalaiset ja historia. Gaudeamus.
Upton, Anthony F., 1980. The Finnish Revolution 1917–1918. University of Minnesota Press.
Ylikangas, Heikki, 1993. Tie Tampereelle. Dokumentoitu kuvaus Tampereen antautumiseen johtaneista sotatapahtumista Suomen sisällissodassa 1918.
