Sisällissodan kirjeet kokemushistorian lähteinä
Sisällissota erotti kymmenettuhannet suomalaiset perheistään. Keskusteluyhteyttä kodin ja rintaman välillä ylläpidettiin pääosin kirjeiden ja postikorttien välityksellä. Valkoinen armeija ryhtyi järjestämään kenttäpostia, punaisten hallitsemalla alueella kaikki kirjeet kulkivat tavallisia siviilikanavia pitkin. Sota-ajan kirjeiden valvonnalle tyypillinen sensuuri jäi sisällissodassa pienimuotoiseksi. Tässä artikkelissa esitellyt tekstinpätkät ovat kaikki vuoden 1918 kirjeistä ja postikorteista, jotka liittyvät Tampereen ympäristön tapahtumiin. Ne ovat niin punaisten kuin valkoisten sotilaiden sekä siviilien kirjoittamia. Kirjoittajien kohtaloita on pyritty selvittämään, mutta joskus heistä ei ole jäänyt jäljelle kuin nimetön kirjeenpätkä.
Kirjeiden avulla pääsee lähelle niitä ajatuksia ja tunteita, joita kirjoittajilla sodan aikana tietyssä hetkessä oli, ilman myöhempien vuosikymmenien tuomaa jälkiviisautta. Kirjeet kirjoitettiin tietenkin toisen henkilön luettaviksi, ja kirjeenvaihdon osapuolten välinen suhde vaikuttikin siihen, miten ja mistä aiheista kirjoitettiin. Kirjeiden anti ei välttämättä olekaan sodan tarkassa tapahtumahistoriassa, joka on pääosin selvitetty muiden lähteiden kautta. Esimerkiksi kirjeiden taistelukuvaukset voivat olla hyvinkin värittyneitä sekä tunteiden ohjaamia, ja kerronnan avoimuus on riippunut kirjeenvaihtokumppaneiden välisestä suhteesta. Kokemushistoriallisesta näkökulmasta se, että kirjoittajien ymmärrys tapahtumista oli vääristynyt tai epätäydellinen, ei kuitenkaan ole ongelma. Keskeistä on, minkälaisia kokemuksia aikalaisille syntyi ja miten he itse sodan kokivat. Kirjeissä paljastuu paljon yksilöllisiä kokemuksia ja henkilökohtaisia tarinoita. Ne kertovat myös siitä, mistä asioista kertominen nähtiin tärkeänä tai sopivana.
Vaikka moni kirje ei kerro suoraan taisteluista, sota heijastuu niissä kaikissa. Kirjeenvaihto oli yleensä sotilaan ja siviilin välistä, joten kirjeissä paljastuu myös kotirintaman kokemuksia ja ajatuksia. Koska sensuuri oli harvinaista, kirjeissä nousee esille sekä taistelemisen puolesta puhuvia seikkoja että kehotuksia kotiin palaamisesta ja epävarmuutta omien voitosta. Virallisen sensuurin puutteessa kirjeiden sisältöä ohjasi kuitenkin itsesensuuri, eli kirjoittajan oma taipumus valikoida ja muokata ajatuksiaan. Esimerkiksi tilanne rintamalla on voitu esittää paremmaksi kuin kirjoittaja todella koki, jotta kotiväki ei huolehtisi liikoja. Toisaalta tiedonkulun hitauden seurauksena aikalaiset saattoivat olla täysin tietämättömiä todellisen sotatilanteen kulusta. Esimerkiksi Tampereen taistelun tilanteesta oli suurta epäselvyyttä molemmin puolin. Kuvailun runsautta ohjasi myös kiire ja yksinkertaisesti paperin riittävyys. Selkeimmin tämä tulee esille vankileiriajan postikorteissa, joissa pienen kortin rajattu kirjoitusala on pyritty ahtamaan täyteen tekstiä.
“Kuinka moni sieltä takaisin tulee” – Rintamataisteluvaihe
Intoa sotimiseen löytyi molemmin puolin, etenkin kun kaikki oli uutta. Lapuan suojeluskunnan sotilas Maakko Snokko oli ensimmäisten joukossa Vilppulan taistelupaikoilla. Sinne, kymmenien kilometrien päähän Tampereesta pohjoiseen, muodostui rintama. Hän tiedotti kotiin 3.2: ”Täällä on hauskaa elämää, kun saa laulaa, tanssia ja tapella. Kaikki on all right, pojat voi hyvin.” Tähän mennessä ”tappelut” Vilppulan rintamalla olivatkin olleet vain edellispäivän laukaustenvaihtoa, jossa valkoisille sotilaille ei tullut naarmuakaan. Sankarikuolemia ei vielä vaadittu, eikä seikkailumieltä latistettu. Hauskanpitoon kuului alkoholi, jonka nauttimisen rintamapäällikkö kuitenkin seuraavana päivänä kielsi.
Vaikka sota oli luonut varjon Tampereen arkielämän ylle, hauskaa pyrittiin pitämään sielläkin. Kaupunkiin majoitetut ulkopaikkakuntalaiset punakaartilaiset viettivät paikallisten tyttöjen kanssa aikaa. Yhdessä tällaisessa kohtaamisessa osapuolina olivat neiti Hilma Lindström ja Ilmari Lahtinen, Helsingin satamatyöläisten eli “Portun” pataljoonan sotilas. Neiti kirjoitti rintamalle lähteneen punakartilaisen perään 28.2.: ”Kyllä se aika kului hauskasti olishan se kyllä hauskemmastikkin voitu viettää mutta kun käyttäydyitte liian sopimattomasti mutta ehkä meissäkin oli aihetta siihen. Mutta sehän on anteeksi annettava molemmin puolin.” Iltaa hän oli ehtinyt viettää jo seuraavankin kaupungin läpi liikkuneen ”helsinkiläisten poikien” joukon kanssa, mutta kirjeystävän mahdollinen kohtalo, eli kuolema rintamalla, synkisti mielen. Hauskanpidon neiti kuitenkin totesi parhaaksi lääkkeeksi maailman menoon: ”Mutta minäkin olen aina vaan siinä menon touhussa joka ilta eikä tule oikein vakavalta kannalta tätä maailmaa ajatelleeksi vaikka ei sunkaan se suremista parane.”
Punakaartilaisjoukkojen majoitus ja ajoittain railakas ajanvietto kaupungilla eivät tietenkään miellyttäneet kaikkia. Kaartilaisten muonitus meni vähäosaisten edelle. Ainoastaan etunimellään kirjeensä allekirjoittanut Oskari valitti äidilleen tilannetta 2.3.: ”…jos Tildakin menee Nais-Puna-kaartiin, niin ruuan saanti tulee entistä kitsaammaksi. Täällä ei saa edes kunnankeittiöstäkään paljon mitään. Ne punaset syövät pian koko Tampereen.” Oskari oli käynyt Lidmanin talolta hakemassa ruokaa, mutta nyt se estettiin: ”Ei päässyt sisälle muut kuin punakaartilaiset”. Kunnan keittiöstä n:o 2 tehtiin uusi punakaartilaisten ruokala, kun joukkoja tuotiin strategisesti tärkeään kaupunkiin lisää. Huhu valkoisten tulevasta etenemisestä loi ehkä toivoa tilanteen muuttumisesta: ”Valkoisia pitäs tullu pian Lavialta Suodenniemelle. Tule pian nyt vaan kotiin.”
Kirje oli tapa saada tietoa suoraan rintamalta, kun lehdistön tiedettiin levittävän propagandaa ja tiedot taisteluissa kaatuneista olivat epämääräisiä. Käsityksen omaisten tiedonjanosta saa esimerkiksi Tampereella 15.3. päivätystä kirjeestä, jonka utelias isä lähetti punakaartilaispojalleen rintamalle: ”Kaipaan tietoa sinulta kuinkas voit ja mitä kuuluu sinne, minä kyllä tiedän ettei rintamalla olla kuvittelemassa vaan miehuutta näyttämässä…” Suuri ylpeys ja suuret vaatimukset, sekä ajatus sodasta ylevänä tehtävänä, paistoivat isän sanoista: ”…sinunkin nuoressa sydämmessäs ehkä on paljon hyödyllisiä toiveita synnyin maamme tulevaisuudesta, koita toimia tarkasti kaikissa tehtävissäs tarkkuus kunnostaa miehen, ja toimia niin ettei kuolemaskaan jos niin sattus olis viholliselle iloks…” Isä ei harmikseen ikänsä vuoksi päässyt rintamalle taistelemaan työväen puolesta, mutta ajatukset olivat aina rakkaan pojan matkassa: ”…minun aatteeni taistelee yhdessä sinun kanssas seuraten sinua kaikkialla.”
Huoli omaisista tunkeutui uniinkin, ja useat sotilaiden perheenjäsenet kertoivat potevansa joko unettomuutta tai toisaalta painajaisia. Martta-niminen nainen kirjoitti veljelleen, Tampereen punakaartin 3. pataljoonan 3. komppaniaan kuuluneelle Augustille 4.3. Hän oli käynyt vanhempiensa luona Kangasalla ja kertoi veljelleen vanhempiensa tilanteesta: ”Isä oli nähnyt jo unta, että sinä olit käynyt hyvästi sanomassa, ja olivat ajatellet, että kai sinä olet havoittunut tai kuollu, mutta minä sanoin vain, että kyllä siitä tieto tulee.” Tämän lisäksi ”…Äitikin on ollut ihan syömättä.” Sisko pyysi veljeään tulemaan lomalle, että vanhemmat rauhoittuisivat. Lomalle pyytäminen oli punakaartilaisille kotoa lähetetyissä kirjeissä yleinen teema, jolla oli varmasti oma osansa siinä, etteivät punakaartilaiset usein rintamalla kauaa viihtyneet. Perheen tutut olivat kaikki sodan työllistäminä: punakaartissa, kaartin kokkeina ja Punaisen Ristin matkassa. Kangasalle kaikui rintamataisteluiden jyly, jota vanhemmat iltaisin hermostuneina kuuntelivat.
Maaliskuun puolivälissä valkoiset ryhtyivät suurhyökkäykseen Tamperetta kohti. Heidän joukossaan oli Heikki Lindfors, 23-vuotiasta tähtitieteilijä, joka Tampereen reaalilyseosta valmistuttuaan oli päätynyt töihin Sodankylän observatorioon. Velvollisuudentunne pakotti hänet liittymään valkoiseen armeijaan, sillä hänen äitinsä ja veljensä olivat loukussa punaisten puolella. Innostus nousi 13.3. taisteluiden lähetessä: ”Hämeen rintamalle sitten tultiin uhattuun paikkaan, josta tykkien jyske ja kuularuiskun räiske soi vastaan tervehtien.” Heikki ei ainakaan viesteissään myöntänyt, että sodan vaarat olisivat lannistaneet: ”Eturivin paikka on hauska siitäkin, että aina pääsee mukaan, kun kysytään halukkaita vapaaehtoisia johonkin seikkailuun.” Seikkailumieli ja sodan mieltäminen miehistäväksi kokemukseksi olivat monille syinä liittyä vapaaehtoiseksi sotajoukkoon. Sotaa oli rauhan aikana romantisoitu. Lindforskin lainasi kirjeessään mm. Vänrikki Stoolin tarinoita. ”Hermoja se leikki kehittää”, hän totesi sodasta. Ruoan ja unen suhteen oli puutetta, mikä ei kuitenkaan liikoja lannistanut. Aivan kaikkea Lindfors ei kuitenkaan ryhtynyt kotiväelle kuvailemaan: ”Niin, näkee sitä paljon ikävääkin, mutta C’est la guerre!” [Sellaista on sota!]. Lindfors työnsi sodan raakuuden ja tuhon sivuun, jotta oman sankaritarinan rakentaminen ei liiaksi tahriintuisi. Vastapuolen tuottamaa hävitystä kuvattiin molempien osapuolten kirjeissä toisinaan yksityiskohtaisestikin, omien pahoja tekoja tuskin lainkaan. Kotiseutunsa vapautusta Lindfors ei kuitenkaan päässyt näkemään. Tiedemies kaatui 28.3. punaisten luodeista Lapinniemessä. Muistokirjoituksessa hänet rinnastettiin Sven Dufvaan.
“Nyt sitä ollaan menossa Tampereelle” – Taistelu Tampereesta
Valkoisten hyökkäys eteni vauhdilla, ja maaliskuun lopulla Tampere oli saarrettu. Voitosta varmimmat valkoiset sotilaat ilmoittivat jo kotiin, että seuraava kirje tulisi Tampereelta. Saarron sisällä porvariston toivo nousi, mutta punaisten kotitarkastukset tekivät kirjeistäkin raskauttavaa aineistoa, jota rangaistuksen pelossa hävitettiin. Punaisiakaan kirjeitä ei Tampereen saarron ajalta ole runsaasti kirjoitettu tai säilynyt. Molempien osapuolien viesteissä alkoi esiintyä entistä enemmän myös viimeisiä hyvästejä omaisille.
Voitonvarmojen valkoisten joukossa oli Voitto Vuorinen, 25-vuotias konekivääriryhmän johtaja. 31.3. hän kirjoitti kotiinsa Keuruulle selvittyään täpärästi punaisten luodeilta, jotka olivat osuneet hänen konekivääriinsä. Punaisten aiheuttamat tuhot ja ihmisyyden puute tekivät hänet “alakuloiseksi”. Murhattujen ohella punakaartilaisten tekemä tuho omaisuudelle järkytti valkoisia kirjoittajia. Omien joukkojen aiheuttamat tuhot nähtiin välttämättömänä pahana, mutta silti tätä edellisvuonna Tampereen teknilliseltä opistolta rakennusmestariksi valmistunutta miestä suretti suuresti “…antaa poikain ampua sitä [Tamperetta], sillä pidän sitä melkein toisena kotina.” Tamperelaiset punaiset olisivat Vuorisen mukaan jo antautuneet, “…mutta turkulaiset ja viipurilaiset eivät anna perään.”
Viimeisiä Tampereen saarron sisältä lähetettyjä kirjeitä oli 25.3. Ida-nimisen naisen viesti punakaartin Arvo Lehtoselle. Tykistö aiheutti melua, jonka vertaista tuskin kukaan tamperelainen oli koskaan kuullut. Ida ei juuri käyttänyt kaksoiskonsonantteja tai -vokaaleja, joten ne on selkeyden vuoksi tässä lisätty: ”Täällä on oikein kovat ottelut, sunnuntai aamuna herättiin ylös, niin paukkui niin kovasti, että vähän hirvitti, että mihinkä lähti. Elämä tuntuu aivan tukalalta. Minun on niin ikävä, etten tahto oikein järki tahtoa selittää. Kun minä näjen noita joukkoja, jotka kivääri olalla rientävät eteenpäin, muistan teitä sankari aikan urhoja vapauten puolestanne. Taas kuuluu tykin pauke.” Sodan tulo aivan kaupungin rajoille horjutti aikaisemmin punaisten voitosta varmaa Idaa. Punaisten hallinnoima lehdistö olikin antanut rintamatilanteesta ylioptimistisen kuvan. Monen muun työläiskaupunginosien puutalojen asukin tavoin hän valmistautui pakenemaan kodistaan: ”Täällä on niin kuohuksissa, kun lahtarit tupavan kaupunkiin. Minä kanssa laitoin tavaroitani kasaan, jos tarvittisi lähteä pois. Tuntui vähän ikävältä jättää kotinsa, ja olen aina sanonut, että ei ne pääse tänne, mutta taitaa vaan tulla. Minun uskoni on ruvennut jo horjumaan, ehkä vielä voitetaan. Olen vähän sairas näistä asioista.” Idan mielessä epävarmaa ei ollut enää pelkästään sodan lopputulos, vaan myös se, selviäisikö hän itsekään: ”…jos olen elossa toivon, että vielä tavattaisiin”
Punakaarti yritti murtaa Tampereen saarron sen ulkopuolelta, etelästä käsin. Vastahyökkäyksen itäsiivellä Metsäkansassa päätyi punakaartilainen ensimmäiseen taisteluunsa: ”Nythän on se pääsiäispäivä, kun kirjoitan tätä kirjettä, mutta ei meilä täälä ole mitään juhlaa vaan kuulehan täälä tykkien kuularuiskuen kiväärein pauketta, onhan sekin jotakin hauskaa”. Kirjeen kirjoittaminen jäi kesken, kun käsky hyökkäykseen kävi, ja se jatkui ketjussa: ”Koitetaan päästä yhteen kartanoon”[…] ”Tämä kirje on kirjoitettu metsässä aina sen kiven takana, jossa on huilittu ja tarkistettu asemiamme.” Toiminta toi kaivattua vaihtelua vartiotehtäviin: ”Nyt tietän, mitä on sodan käynti, onhan se minusta hauskaa…” Kirje on repeytynyt, ja kirjoittajan identiteetti jää tietämättömiin. Hyökkäys ei johtanut tuloksiin, ja Tampereen saarto piti. Taistelun keskellä kirjoittavalle kaartilaiselle, jolle sodan kokonaisuus ei ollut hahmottavissa, tilanne saattoi kuitenkin näyttää siinä hetkessä hyvältä. Aikana, jolloin propaganda hallitsi ja tiedonsaanti oli ylipäätään hidasta, yksilön käsitys sotatilanteesta oli paljolti oman koetun ja nähdyn tiedon varassa. Valheellisen uutisoinnin ja villien huhujen keskellä ei rivimiehelle tarjoutunut mahdollisuutta puhtaan totuuden selvittämiseen. “Täällä toisinaan tulee niin epäilysten valtaan, kun yksi puhuu niin, toinen puhuu näin, ja kaikki vakuuttavat puhuvansa totta”, kiteytti eräs kirjoittaja.
Muualla punaisten alueella Tampereen tilanteesta uutisoitiin suurella viiveellä, sikäli kun tilanteesta mitään tiedettiin, mikä jätti monet pelkkien arvailujen varaan. Tampereelle loukkuun jääneen panssarijunan n:o 3 miehistön jäsenelle Hjalmar Lindholmille 1.4. osoitettu kirje pohti kaupungin kohtaloa: ”Täällä on liikkunu kaiken laisija huhuja niistä Tamperen puolen tapahtumista milloinka lahtarit on muka Hämeenlinnassa ja milloinka Riihimäjelä.” Kaikesta huolimatta mukana oli hyviäkin uutisia, nimittäin Lindholmin veli oli mennyt naimisiin. Sekavassa tilanteessa lähettäjä ei edes tiennyt, että Lindholm oli jo siirretty panssarijunaan n:o 4, eikä siis enää ollut Tampereella. Osa Tampereelle lähetetyistä punaisista kirjeistä osoittaa, ettei kaikilla ollut aavistustakaan, että taistelut olivat jo edenneet kaupungin alueelle. Osa valkoisten kirjeistä taas juhlisti kaupungin valtausta ennenaikaisesti.
Valkoinen sotilas Voitto Vuorinen tiedotti perheelleen huhtikuun toisena päivänä. Hän oli ”…nähnyt salaiset asiapaperit ja tutustunut suunnitelmaan”. Niiden mukaan 3.4. alkaisi suurhyökkäys keskikaupungille. Vuorinen itsekin huomioi, että kirjoitti omaisilleen kuin ”…olisin jo kuolemaan tuomittu”. Tampereen valtauksen edestä oli oltava valmis antamaan kaikkensa, sillä se olisi ”…viimeinen kova pähkinämme.” Synkistä teksteistään huolimatta Vuorinen vakuutti läheisilleen olevansa hyvillä mielin. ”Jos menen viimeisen kerran Tampereelle, niin lausun täten hyvästin ja toivon, että minua ilolla muistelisitte.” Hän tiesi, että tulevasta päivästä valkoinen armeija ei selviäsi vähällä. 3.4. olikin verinen päivä, ja valkoisia hyökkääjiä kaatui ainakin 230. Yksi heistä oli Vuorinen itse, jonka terveiset todella jäivät viimeisiksi: ”Ilolla kuolemaan isänmaan puolesta. Sydämelliset terveiset kaikille. Voitto.” Kirje löytyi Tammelasta, Kaivokatu 35:n viereen kaatuneen suojeluskuntalaisen taskusta.
”Ei voi lähettää kuin 2 kirj. kk.” – Vankileirit
Tampereen viimeiset punaiset puolustajat antautuivat 6.4. Sodan vaikein ja tärkein taistelu oli päättynyt valkoisten voittoon, ja kaupungin porvaristo iloitsi vapauttajistaan. Monelle punaiselle kärsimys jatkui vankileireillä. Se kesti taistelua pidempään ja koitui monen kohtaloksi. Myös piikkilanka-aitojen erottamille vangeille kirjeet olivat tärkein kommunikointikeino.
Yksi Tampereen vankileirille joutuneista punaisista oli lohkotilallinen, yhden lapsen isä Hermanni Humaloja. Epäviralliset kirjeet, jotka kulkivat välikäsien kautta, antoivat mahdollisuuden vapaampaan keskusteluun kuin leirin kanslian tarkastuksen läpi käyneet avoimet postikortit. ”Tampereen Sotavankila No 1 parak 6”:sta, eli Kalevankankaalta, Humaloja tervehti vaimoaan 21.6: ”Taasen on yö mennyt, ja päivä sarastaa kauniina kirkkaana aurinko hohtaa, vaan me täällä emme suurin[?] päivästä tiedä sillä olemme ikänkuin eroitettuna muusta maailmasta, kun on vapaus poies, voi kuin olin iloinen nähdessäni sinut, vaikka vain piikki aidankin läpi -.” Tyypilliseen tapaan Humalojan päähuolenaiheina olivat terveys, ruuan riittävyys sekä odotettavissa oleva tuomio. Hänen kirjeissään kuvaamansa tulevaisuudennäkymät olivat kuitenkin aina olosuhteisiin nähden positiivisia.
Epätietoisuus tulevasta tuomiosta oli myös tuntemattomalla Tampereen vankileirin vangilla, joka kertoi äidilleen 10.8: ”En ole kirjoittanut yhtään, kun ei ole ollut millä kirjoittaa. Tämänkin lähetän ilman postimerkkejä.” Pieni postikortti on saanut vankileirin tarkastusleiman. Kirjoittaja ei itsekään ollut saanut kirjeen kirjettä, äidin paketti oli sentään päässyt perille sisältäen ”parhainta herkkua”, joka meni ”kaikki yhdellä kertaa!” Leirin sairaalasta kirjoittanut vanki pyysi omaisiaan kirjoittamaan heti takaisin. Läheisiltä saadut ruokalähetykset olivat vangeille elämän ja kuoleman kysymys. Etenkin sairailla ja haavoittuneilla oli vankileiriravinnon varassa huonot selviytymismahdollisuudet. Ruokalähetysten pyytäminen olikin vankileirikirjeissä yleinen aihe.
Lopuksi
Joskus sisällissodan historiaa lukiessa yksilöt hukkuvat yleistettyihin muotteihin punaisista ja valkoisista tai kaatuneet numeroiksi taulukoissa. Yksityiskirjeet auttamat hahmottamaan, että sisällissodassa todella taistelivat vastakkain usein aivan tavalliset suomalaiset, joilla oli omat näkemyksensä sodasta. Toisille sota oli mahdollisuus parantaa maailmaa tai tilaisuus saada elämälleen tarkoitus. Toisinaan silmitön viha vastapuolta kohtaan motivoi taistoon, joskus perheen tarvitsema raha. Siviilien huolena oli sekä läheisten hengenvaara, että sodan tuoma tuho ja puute. Aatteen ja taiston purkauksista huolimatta suuressa osassa kirjeistä käsiteltiin jokapäiväiseen selviytymiseen liittyviä asioita: riittääkö raha, oletko elossa, tuletko kotiin, ruoka loppuu, luota Jumalaan, rakastan sinua. Tampereen taistelun aattona kirjeisiin raapustetut sanat jäivät monilla viimeisiksi.
Kirjeiden lähteet:
Ari Muhosen kokoelmat
Kansallisarkisto
Kansalliskirjasto
Postimuseon Arkisto
Työväen Arkisto
Kirjallisuutta:
Hoppu, Tuomas: Jääkärit Saksan tiellä. Jääkäreiden tarina kirjeiden ja päiväkirjojen valossa. Postimuseo, 2016.
Muhonen, Ari: Punaisen alueen posti sisällissodan aikana. Filatelisti, No 5/2012–6/2013.
Tikka, Marko: Kai mennään huomenna Porin rintamalle ja kirjoita? – Sisällissodan punaisia kirjeitä. Teoksessa Tikka, Marko et al. Kirjeitä Sodassa – Kirjoittamisen tavat ja merkitykset kriisiaikoina. Postimuseo ja Tampereen Historiallinen Seura, 2015.
Veeti Raivio on Tampereen Yliopiston Historian tutkinto-ohjelman sekä museologian opiskelija. Hän kirjoitti kandidaatintutkielmansa sisällissodan kirjeistä, ja jatkaa samaa aihetta myös työn alla olevassa pro gradu -tutkielmassaan.