Sisällissodan seurauksena syntyi Lotta Svärd -järjestö
Suomen naisten maanpuolustuksellisen aktiivisuuden voi katsoa alkaneen 1800-1900 -lukujen taitteen venäläistämiskausien aikana, jolloin naiset alkoivat toimia ns. passiivisen vastarinnan myötä perustaen naiskagaalin miehisen esimerkin mukaisesti. Vuosisadan vaihteessa naiset osallistuivat muun muassa Venäjän tsaarille osoitetun Suuren adressin nimien keruuseen, propagandalehtisten ja aseiden salakuljetukseen. Naiset tukivat aktiivisesti myös vuosina 1915-1916 Saksaan jääkäreiksi pyrkineitä nuoria miehiä salaisilla etappiteillä eri puolilla Suomea sekä lähettämällä heille varusteita ensimmäisen maailmansodan taistelukentille.
Porvarillisesti suuntautuneiden naisten organisoidumpi ja laajempi maapuolustuksellinen toiminta alkoi suojeluskuntien perustamisen myötä syksyllä 1917. Vielä saman vuoden keväällä porvariston ja vasemmiston naisilla oli yhteinen huoli maan yhteiskunnallisesta tilanteesta, mutta pelkkä hyvä tahto ei riittänyt yhteistyöhön yli puoluerajojen. Maa oli jakautumassa jyrkästi kahtia ja luisumassa kohti sotaa. Naisetkin valitsivat puolensa. Naisyhdistykset, kuten Valkonauhat, rouvasväenyhdistykset, Suomen Naisyhdistys ja Suomalainen Naisyhdistys sekä Martat antoivat tukensa valkoiselle puolelle. Avustustoiminta kanavoitiin paikallisesti useinkin niiden aloitteesta tai niiden kautta. Porvarillisten naisjärjestöjen yhteinen julistus korosti isänmaallisuutta ja uhrautuvaisuutta, samoin kuin Lotta Svärd-järjestökin ideologiassaan hieman myöhemmin.
Sisällissodan aikana valkoisten puolella naisten tärkein tehtävä oli joukkojen huoltaminen niin muonittamalla, varusteita hankkimalla kuin sairaanhoidollakin. Toiminta organisoitiin yleensä paikallisten naisyhdistysten kautta tai suojeluskuntien aloitteesta. Valkoisten naisten sodanaikaisesta toiminnasta voikin löytää selkeän aihion runsas vuosi sodan jälkeen perustettuun Lotta Svärd -järjestöön. Monet lottatoiminnan periaatteet tai käytännöt, kuten naisten aseistamattomuus tai vainajista huolehtiminen, lyötiin lukkoon jo sisällissodan aikana.
Sodan jälkeen valkoisten tukena olleet naiset saivat tunnustusta Helsingin voitonparaatin puheessa ylipäällikkö Mannerheimiltä. ”Taistelutantereella laupeudensisarena tai Lotta Svärdinä tai kodissa uupumattomasti aherrellen sotilaiden varustamiseksi ja muonittamiseksi, kaikkialla, kaikilla aloilla on Suomen nainen työskennellyt hiljaisuudessa ja vaatimattomasti muistamatta unta ja lepoa” (Mannerheim 16.5.1918)
Sotamarttoja ja paikallisia ompeluseuroja
Sisällissodan jälkeen naisten maanlaajuinen maanpuolustustoiminta loppui joksikin aikaa, mutta Karjalassa jatkoivat sen jälkeenkin vihreällä ristillä varustetut sotamartat. Vaasan valkoisen hallituksen myötävaikutuksella sodan aikana perustettu sotamarttaorganisaatio koostui koulutetuista vapaaehtoisista, lähinnä opettajista. Sotamartat kiertelivät reppu selässä siivoamassa kyliä, lievittämässä nälänhätää ja auttamassa perheitä uuteen alkuun Karjalassa. Sotamarttojen toiminta loppui vuodenvaihteessa 1918 – 1919, mutta heitä on pidetty Lotta Svärdin edeltäjänä.
Lounais-Suomessa ja Satakunnassa suojeluskunnat järjestäytyivät ensimmäisinä uudelleen sisällissodan jälkeen, ja niiden toiminnan alkaessa muutoinkin elpyä kesällä 1918, myös naiset aktivoituivat. Alkuun perustettiin ompeluseuroja paikallisten suojeluskuntien tueksi. Toiminnassa olivat mukana erityisesti suojeluskuntia jo sisällissodassa tukeneet naiset. Näiden ensimmäisten ompeluseurojen keskeinen toimintamuoto oli erilaisten varusteiden valmistaminen paikallisille suojeluskunnille. Niihin liittyneiden naisten motiiveina olivat usein sisällissodan aikaset omakohtaiset kokemukset: punaisten miehitys ja valkoisen armeijan etenemisen seuraaminen.
.
Suojeluskuntien paikallista toimintaa tukeneilla naisosastoilla oli monenkirjavia nimityksiä vuosina 1918–1919. Ensimmäisenä Lotta Svärd -nimeä käyttivät Helsingfors Skyddkårs Lotta Svärd Avdelning no 1 ja Riihimäen Lotta Svärd. Suojeluskuntain ylipäällikkö Didrik von Essenin päiväkäskyä pidetään Lottajärjestön perustamisasiakirjana. Hän ilmoitti 29.8.1919: ”Naisillakin on Suomessa suojeluskuntavelvollisuutensa. Tämä voidaan parhaiten täyttää muodostamalla Lotta Svärd -yhdistyksiä”.
Lotta Svärd -nimeä käytettiin pääsääntöisesti jo vuodesta 1920 lähtien. Aluksi jäseniä kutsuttiin Lotta Svärdeiksi – myöhemmin pelkästään lotiksi. Nimityksellä haluttiin luoda naisten maanpuolustustoiminnalle kunniakas ja sotaisa menneisyys. Myös Runebergin Lotta Svärd, joka antoi nimen suojeluskuntien naistoiminnalle, oli sotamies Svärdin vaimo, joka oli sotilaiden huoltaja sekä äitihahmo. Kuvaavaa onkin, että nimen järjestölle antoi nimenomaan Suojeluskuntain esikunta. Lotta Svärdin varhaisia vaiheita tutkineen Annika Latva-Äijön mukaan Lotta Svärdin nimen kautta keksittiin ja luotiin myös traditio naisten toiminnalle sotatantereella. Merkittävää oli myös nimen selkeä yhdistäminen sotaan ja maanpuolustukseen.
Valtakunnallinen Lotta Svärd-järjestö
Naisten aktiivisesta järjestäytymisestä ja maanpuolustusinnosta huolimatta, valtakunnallisen yhdistyksen perustaminen oli monimutkainen prosessi. Hallinnollinen organisaatio saatiin valmiiksi vihdoin helmikuussa 1921, vaikka Lotta Svärd oli viety yhdistysrekisteriin jo vuotta aiemmin. Säännöistä syntyi pitkä ja monisyinen kiista.
Suojeluskuntien ylipäällikön käskyn jälkeen ensimmäiset säännöt lottatoimintaan loi yliesikunnan saniteettijaoston johtaja Ernst Knape, mutta ne torjuttiin lähes yksimielisesti. Tämän jälkeen sääntöjä suunniteltiin omien intressien mukaisesti eri puolilla maata. Toiminnan alkuvaiheessa suosituimmaksi osoittautuivat Porin yhdistyksen säännöt, joita leimasi voimakas pyrkimys yhteisjärjestäytymiseen suojeluskunnan kanssa. Valtakunnallisen Lotta Svärdin johto kannatti pidemmälle vietyä erillisjärjestäytymistä huomattavasti vahvemmin kuin naisten vapaaehtoisen maanpuolustustoiminnan kenttäväki. Niinpä vuonna 1921 sovittuja valtakunnallisen järjestön ensimmäisiä sääntöjä eivät läheskään kaikki paikallisyhdistykset hyväksyneet. Peräti kolmannes paikallisista Lotta Svärd -yhdistyksistä kieltäytyi liittymästä valtakunnalliseen järjestöön sääntöjen julkistamisen jälkeen. Selkeän erillisjärjestäytymisen lisäksi vastustajat kavahtivat uuden järjestön korostuneen sotilaallista luonnetta.
Järjestön keskusjohtokunta joutui tekemään keväällä 1922 lievennyksiä sääntöjen soveltamiseen. Paikallistasolla ei vaadittu enää jaostoihin jakautumista eikä erillistä jakoa huolto- ja toimenlottiin. Vihdoin 1920-luvun puolivälissä Lotta Svärd alkoi toden teolla muuttua koko maan naisten maanpuolustusjärjestöksi, jolla oli yksi keskusjohto. Muutoksen takeena olivat vuonna 1925 hyväksytyt uudet säännöt, koulutusjärjestelmän uudistus sekä lotille erittäin merkittäviksi osoittautuneet, vuonna 1926 julkaistut Kultaiset sanat, lottien ”kymmenen käskyä”. Paikalliset yhdistykset alkoivat myös vähitellen tulla osaksi valtakunnallista järjestöä. Lopullinen yhdistyminen tapahtui kuitenkin vasta vuonna 1927, jolloin viimeinenkin ”kapinoiva” paikallisyhdistys, Launosten Lotta Svärd -yhdistys, oli liittynyt mukaan valtakunnalliseen Lotta Svärdiin.
Määräyksen yhtenäisen asun käyttöönotosta antoi jo Lotta Svärd -järjestön ensimmäinen puheenjohtaja Greta Krohn helmikuussa 1921. Yhtenäistä lottapukua vastustettiin melko pitkään, vaikka järjestön vuosikokous vahvisti sen mallin jo vuonna 1922. Vuosikymmenen alkupuolelle saakka oli käytössä eri puolilla Suomea useitakin erityylisiä lottapukuja, jotka kylläkin olivat yhtenäisiä asukokonaisuuksia. Tuolloin jäi kuitenkin vielä paikallistason omaan harkintaan, otettiinko kaikille samanlainen lottapuku käyttöön vai ei. Lottapukua saatettiin pitää yksinkertaisesti jopa tarpeettomana. Lisäksi sitä vastustettiin paitsi kustannussyistä tai pidettiin ”sangen epänaisellisena.” Harmaa lottapuku pysyi vuodesta 1926 lähtien käytännössä samanlaisena järjestön lakkauttamiseen saakka. Lottapuvun olemusta tosin kritisoitiin jossain määrin koko sen olemassaolon ajan. Erityisesti sota-ajan vaikeissa rintamaolosuhteissa sitä pidettiin usein hankalana ja epäkäytännöllisenä. Lottapuvusta tuli kuitenkin vuosien mittaan järjestön merkittävä yhtenäisyyden symboli.
Miksi lotista tuli erillisjärjestö
Ensimmäinen maailmansota muutti eurooppalaisten naisten aseman niin poliittisesti, sosiaalisesti kuin kulttuurisestikin. Suomessakin vallinnut vanha sukupuolijärjestys, jonka mukaan naisen paikka oli lähinnä kodin piirissä, oli 1800 -1900 -lukujen taitteesta saakka vähitellen alkanut muuttua kansalaistumiskehityksen myötä. Naisille se antoi uudenlaisen mahdollisuuden toimia aiempaa itsenäisemmin, ja siihen liittyi tietynlainen miehestä ja avioliitosta riippumattomuuden elementti. Myös Suomen sisällissodassa toimineet naiset olivat osoittaneet, että naisen rooli oli muuttumassa.
Valkoisen puolen naiset eivät kuitenkaan lähteneet haastamaan vallitsevaa sukupuolijärjestystä, jonka mukaisesti naisen tehtävä oli ennen kaikkea äidillinen hoiva – myös rintamaolosuhteissa. Tätä toimenkuvaa ja sotilaallisen toiminnan sopimattomuutta naisille haluttiin korostaa paitsi jo sodan aikana, erityisesti Lotta Svärd -yhdistysten aloitettua toimintansa. Näin kirjoitti porilainen Tyyne Söderström Suojeluskuntalaisen lehdessä vuonna 1921.
Ei suinkaan keskusjohtokunnan tarkoitus liene se, että naistenkin pitäisi ryhtyä rintamapalvelukseen järjestäytyneinä joukkoina? Eiväthän naiset koskaan ole ottaneet osaa sotiin, ennen kuin vasta silloin, kun sota syystä tai toisesta on muuttunut roskajoukkojen liikehdinnäksi ja missä naiset ovat muodostaneet komppanioita, kuten esim. Vapaussodan aikana punaisten armeijassa, bolsheviki-armeijassa tai Ranskan suuren vallankumouksen aikana Pariisissa, ovat ne kaikissa ajattelevissa ihmisissä herättäneet inhoa tai pilkanhalua. Tiellä ja miesten jaloissa naiset sotatoimissa ovat ja aiheuttavat vaan hämminkiä ja epäjärjestystä. Ainoa tehtävä, mikä naisella on sotatantereella on sairaanhoitajattaren ylevä toimi ja tämän toiminnan on aina järjestänyt armeijan ylin sairaanhoito.
Suojeluskuntien keskuudessa ymmärrettiin, ettei paluuta entiseen enää ollut. Suojeluskuntalaisen lehti varoittelikin jo vuonna 1918, miten naiset eivät sodan myllerrykset koettuaan, ja oman kyvykkyytensä ja osaamisensa huomattuaan ole välttämättä lainkaan valmiita palaamaan entisille paikoilleen ja luovuttamaan sodan aikana saavutettuja paikkoja miehille. Ottamalla naiset näkyvästi mukaan suojeluskuntien rinnalle, tunnustettiin naisten kasvaneet mahdollisuudet ja sodan jälkeen muuttuneet olosuhteet. Samalla naiset kuitenkin haluttiin ohjata oikean aatteen pariin, oikeaan ”paikkaan” ja kontrolloida heidän tekemisiään.
Jo 1920-luvun alkupuolen Lotta Svärd -järjestö oli muodollisesti itsenäinen naisten erillisjärjestö, mutta selkeämpi maanpuolustuksellinen rooli sille muodostui ja muodostettiin vasta vuosien kuluessa ja järjestön kasvaessa. Toiminnan ja koulutusjärjestelmän kehittyessä Lotta Svärd oli myös käytännössä valmis tukemaan suojeluskuntia mahdollisessa sodassa. Suojeluskuntalaisen lehti otti valtakunnallisen järjestön muotoutumisvaiheessa heti 1920-luvun alussa varsin yksiselitteisen kannan lottien paikkaan ja tehtävään:
Lotta Svärd -yhdistykset ovat alkujaan perustetut suojeluskuntia eikä itseään varten ja sellaisina ne myös pysytettäköön. Niiden tulee olla kiinteässä yhteydessä ja yhteistyössä suojeluskuntien kanssa, silloin ne pystyvät suorittamaan sen työn, joka todellisille ”Lotta Svärdeille” kuuluu.
Myöskään monet naiset eivät itsestään selvästi halunneet omaa organisaatiota, vaan he halusivat toimia yhteisessä järjestössä miesten kanssa, suojeluskuntien naisosastona. Järjestäytymisen alkuvaiheessa yhteisyys kentällä oli eriytymistä tärkeämpää sekä naisten että miesten mielestä. Suomalaiselle kansalaisyhteiskunnalle tyypillinen yhteisjärjestäytymisen perinne oli voimissaan vielä 1920-luvun taitteessa, joten naiset asettuivat luonnikkaasti oman luokkansa miesten rinnalle naiselliseksi määriteltyyn elämänpiiriinsä.
Suojeluskunnat ja Lotta Svärd muodostivat järjestöparin, joka toimi tiiviissä yhteistyössä. Naiset ja miehet toimivat rinnakkain saman asian hyväksi, vaikkakin omissa erillisissä järjestöissään. Suojeluskunnat ja Lotta Svärd pitivät tehtävänään eheyttää ”kansa” sisällissodan jälkeen. Enemmistö ”kansasta” asui 1920-luvulla vielä maaseudulla ja maaseudun kansa oli enimmäkseen osoittautunut sisällissodan aikana valkoiselle aatteelle uskolliseksi. Siksi maaseudun työpariajatteluun pohjautuva toimintamalli oli luontevaa ottaa keskeiseen asemaan lotta- ja suojeluskuntajärjestöissäkin, mikäli haluttiin ”kansa” mahdollisimman laajasti vapaaehtoisen maanpuolustustoiminnan taakse.
Taustalla vaikutti myös maaseudun vahva yhteisjärjestöperinne, joka näkyi muun muassa nuorisoseurojen toiminnassa, joten sukupuolet haluttiin pitää yhteisen toiminnan piirissä, mutta erilaiset taipumukset huomioiden. Lisäksi maatalouden modernisoituessa maamiesseurat olivat menettäneet merkitystään maaseudun kokoavina yleisjärjestöinä, joten nyt niiden rinnalle ja toisinaan kilpailijaksikin tulivat maaseutuyhteisöissä usein lotat ja suojeluskunnat, jotka edustivat aikakauden ”muodikasta” isänmaallisuutta ja veivät hieman kauemmaksi arjesta kuin työhön keskittyneet järjestöt. Lotta Svärdiä perustettaessa sen tärkeimmäksi tehtäväksi määriteltiin herättää ja kehittää suojeluskunta-aatetta ja avustaa suojeluskuntaa suojaamaan kotia ja isänmaata (Lotta-Svärd yhdistyksen säännöt v. 1921).
Naisille annettiin siis miesten työtä tukeva rooli.
Suojeluskuntamies tarvitsi rinnalleen vaimon ja kumppanin, jotta valkoisen kansan voimavarat voitiin suunnata yhteiseen tavoitteeseen ja yhteistä vihollista torjumaan. Suojeluskuntalaisen vaimon paikka haluttiin määritellä tarkoin ja hänelle tuli löytää oikea tapa toimia yhteisen asian puolesta. Hän oli siis aktiivinen toimija eikä pelkästään passiivinen seuraaja.
Sukupuoliero kuitenkin jäsensi toimintaa alusta lähtien ja naisten tehtävät olivat äidilliseen huolenpitoon ja hoivaan perustuvia järjestömuodosta riippumatta. Lotta Svärd kasvatti merkittävästi naisten erillisjärjestymisen astetta Suomessa ja naisten itseluottamus muodostaa omia ryhmittymiään kasvoi. Muutos oli erityisen iso maalaisnaisten elämässä ja astumisesta ”agraariin julkisuuteen”. Tästä suuntauksesta kertovat kaikki kolme vahvaa ja sotien välisenä aikana menestynyttä naisjärjestöä: Martat, Maatalousnaiset ja Lotta Svärd.
Vastustuksesta huolimatta erillisjärjestöihin päädyttiin, sillä taustalla oli Lotta Svärdin keskeisten vaikuttajien, kuten esimerkiksi Hilja Riipisen toiminta varhaisessa naisasialiikkeessä ja ylipäätään arvostuksen osoitus porvarillisille naisyhdistyksille, joiden kautta valkoisen armeijan huolto oli pääosin masinoitu. Sivistyneistön naisten keskuudessa haluttiin pitää esillä käsitystä edistyksestä. Jos naiset olisi ”alistettu” vain maanpuolustusjärjestön yhdeksi osaseksi, olisi se ollut merkittävälle osalle kannattajakunnasta, esimerkiksi juuri vaikutusvaltaisille naisyhdistyksen aktiiveille, signaali taantumuksesta . Vaikka naisten maanpuolustusliike alkoikin spontaanisti eri puolilla maata, sitä ryhtyivät organisoimaan järjestöksi kaupunkilaiset sivistyneistönaiset, joille naisten erillisjärjestäytyminen oli jo Lotta Svärdin syntyvaiheessa paras tapa toimia ja se edisti heidän näkemyksensä mukaan (porvarillisten) naisten asemaa.
Toisaalta erillisjärjestäytyminen sopi suojeluskuntienkin intresseihin, sillä näin voitiin yksiselitteisesti ja alleviivaten, mutta ajan henkeen sopivin keinoin osoittaa, mikä oli naisen paikka ja tehtävä suomalaisessa vapaaehtoisessa maanpuolustustoiminnassa ja rakennettaessa uudenlaista, voittajien hallitsemaa, sodanjälkeistä yhteiskuntaa. Suojeluskunta-aatteen elähdyttämistä ihmisistä, olivatpa he miehiä tai naisia, haluttiin kaikki irti.
Lähteet ja kirjallisuus
Ilvonen Mirva 2002. Varustajia, lipuntekijöitä, ruumiinpesijöitä – Valkoiset naiset Suomen sisällissodassa 1918. Pro gradu tutkielma, Helsingin yliopisto, Historian laitos.
Latva-Äijö, Annika 2004, Lotta Svärdin synty. Järjestö, armeija ja naiseus 1918-1928, Helsinki: Otava.
Lukkarinen Vilho 1981, Suomen lotat. Lotta Svärd-järjestön historia, Helsinki WSOY.
Nevala-Nurmi Seija-Leena 2012, Perhe maanpuolustajana. Sukupuoli ja sukupolvi Lotta Svärd- ja suojeluskuntajärjestöissä 1918-1944. Tampere: Tampere University Press.
Nevala Seija-Leena 2019, Lottapuku naisten maanpuolustusidentiteetin rakentajana ja ylläpitäjänä. Teoksessa Säädyllistä ja säädytöntä. Pukeutumisen historiaa renessanssista 2000-luvulle. Toim. Anna Niiranen ja Arja Turunen. Historiallinen arkisto 150. Helsinki, Suomalaisen kirjallisuuden seura.
Sulkunen Irma 1991., Retki Naishistoriaan, Hanki ja jää, Helsinki.
Kuvat: Helsingin kaupunginmuseo, Kansalliskirjasto, Kuopion kulttuurihistoriallinen museo, Museovirasto, Pielisen museo, Satakunnan museo, Uudenkaupungin museo, Nurmeksen museo ja Vapriikin kuva-arkisto.
